XXVII.
"Pikku Leonore kultani, paras olisi, jos itse keskustelisitte asiasta herra Claudiuksen kanssa", keskeytti minua Fliedner hymyillen, kun ehdin puoleksi lausua asiani.
"Saako häntä siis puhutella?" kysyin ujosti.
"Tietysti, kuka vaan haluaa. Menkää vaan ylös ensimäiseen saliin, jossa Lotharin kuva riippuu — siellä on jo monta käynyt tänään — sali on vastaiseksi toimitushuoneena."
Minä menin ylös. Oven edessä viivyin hetken aikaa ja pusersin kädet sydäntäni vasten — minä luulin sen kovan tykyttämisen minua tukahduttavan. Sitte astuin hiljaa sisälle. Huone ei ollut niin hämärä, kuin minä luulin. Ikkunoita peitti viheriät uutimet, jotka levittivät lempeän, viehättävän valon huoneesen. Herra Claudius istui nojatuolissa seljin minuun päin ja nojasi päätänsä selkälautaa vastaan; viheriä varjostin peitti hänen silmänsä. Hän ei näkynyt huomaavan kenenkään astuneen huoneesen, tahi luuli minua kentiesi neiti Fliedneriksi, sillä hän ei liikahtanut paikaltansa.
Ah, nyt oli syvin hartahin toivoni täytetty — minä näin hänet jälleen!
En voinut puhua — minä pelkäsin äärettömästi omaa ääntäni tässä hiljaisessa huoneessa. Melkein kuulumattomasti astuin lähemmäksi ja tartuin epäileväisesti hänen vasempaan, tuolin käsilaudalla riippuvaan käteensä. Vieläkin pysyi vaaleahiuksinen pää samassa asemassaan, mutta nuolennopeasti tarttui hänen oikeansa minun käteeni ja minä olin äkkiarvaamatta vangittu.
"Ah, minä tiedän, kenenkä oma tämä pikku ruskea kätönen on, joka niin pelokkaasti värähtelee sormissani kuin arka linnun sydän!" huudahti hän yhä vaan liikahtamatta. "Enkö kuullut jotakin hypähtelevän rappuja ylös ja askeleitten eri vikkelyydestä kuulin selvästi: menenkö sisälle vai enkö? Voittaako sääli tuon vanki raukan suhteen tahi entinen uhkamielisyys, joka odottaa kunnes hän jättää vankilansa ja tulee minun luokseni?"
"Oi, herra Claudius", keskeytin häntä, "uhkamielinen en ole ollut!"
Silloin käänsi hän kiireesti kasvonsa puoleeni, laskematta kättäni irti.
"Ei, ei, sitä ette ollutkaan, Leonore", sanoi hän puoli ääneen, "minä tiedän sen. Lähiseurani ei aavista, miksi minä juuri hämärässä aina tulin niin kärsimättömäksi ja käskeväisesti vaadin syvintä hiljaisuutta. Näinä hetkinä kuuntelin minä hengellisellä korvallani tahi ainoastaan sykkivällä sydämellä, sillä tiesinhän minä varmaan, mihin aikaan nuot leveät tytönjalat läksivät Karolinenlustista, minä seurasin jokaista askelta puutarhan lävitse sekä rappuja ylös ja odotin hartaasti tuota puoleksi kuiskattua: kuinka hänen laitansa on? Kärsiikö hän paljon tuskia? Se ei kuulunut uhkamieliseltä. Ja sitte luulin näkeväni, miten nuot hurjat kähärät tuolla tutulla liikunnolla heitettiin niskaan ja suuret, armaat, pahat silmät riippuivat neiti Fliednerin kertomissa huulissa."
Minä unhotin kaikki, mitä vielä erottavaisesti oli välillämme ja antauduin vastustamatta hetken valtaan. "Ah, hän ei käsittänyt minua niin hyvin", lausuin nopeasti ja ajattelemattomasti. "Minä toivoin hartaasti, että hän kerran, ainoan kerran vaan, olisi vienyt minut teidän luoksenne. Olisin rauhoittunut, jos olisin saanut katsella teitä silmäraukkoihin ja te olisitte sanoneet minulle: Minä näen teidät! Minä rukoilen teitä, nostakaa kerran vaan varjostintanne!"
Hän kavahti seisomaan, otti pois varjostimen ja heitti sen pöydälle. Hän seisoi siinä niin korkeana, notkeana ja taipumattomana kuin ennenkin.
"No niin, minä näen teidät!" lausui hän hymyillen. "Minä näen, ett'ei pikku Leonora näinä viitenä viikkona ole linjaakaan kasvanut ja yhä vaan ulettuu juuri sydämelleni asti. Minä näen myöskin päänne heittäytyvän yhtä tuittupäisesti taaksepäin kuin ennenkin — vaan mitä te siihen voitte, että luonto kerran tahtoi nähdä tuommoisen ihmeen pienen keijukaislapsen luotuinsa seassa! Minä näen vielä, että nuot ruskeat kasvot ovat vaalenneet pelosta, huolista ja valvomisesta. Leonora parka, meillä on paljo sovittamista — isällänne ja minulla!"
Hän tarttui käteeni ja aikoi lempeästi vetää minut luoksensa! se saattoi minut äkkiä jälleen tointumaan ja täytti sydämeni pahan omantunnon kaikilla tuskilla.
Minä irrotin itseni hänestä. "Ei", huudahdin, "älkää olko niin hyvä minua kohtaan — minä en ole sitä teiltä ansainnut! Jos tietäisitte, mikä inhottava olento mä olen, kuinka viekas, katala ja häijy mä voin olla, niin ette kauemmin kärsisi minua talossanne."
"Leonore —"
Minä pakenin oven luokse. "Älkää kutsuko minua Leonoraksi. Tuhat kertaa mieluummin kuulisin teidän sanovan minua hurjaksi, tuittupäiseksi ja taipumattomaksi sekä toruvan minua epänaiselliseksi; älkää vaan lausuko nimeäni niin hellästi ja lempeästi. Minä olen tehnyt teille sanomattoman pahaa — vahingoittanut teitä, missä vaan olen voinut. Minä olen loukannut kunniaanne ja auttanut vihamiehiänne — te ette koskaan voi antaa minulle anteeksi, ette koskaan! Minä tiedän sen niin varmaan, ett'en edes tohdi sitä teiltä pyytää!" —
Horjuen tartuin ripaan. Hän seisoi heti vieressäni.
"Luuletteko todellakin minun laskevan teidät noin liikutettuna luotani? Noin vaalein, vapisevin huulinko, jotka tuskastuttavat minua?" lausui hän hellästi siirtäen pois käteni lukosta. "Koettakaa tyyntyä ja kuulkaa minua. Te tulitte tänne puhtaana, maailmasta saastumattomana ja katselitte viattomimmin silmin uutta, edessänne häärivää maailmaa. Minä kadun kovasti, ett'en heti puhdistanut taloani kaikista pahoista jäsenistä, vaikka heti ensi tuntina tulin selville siitä, että muutos oli tapahtuva elämässäni ja että kaiken täytyi tulla toisenlaiseksi. Selvästi osoitetun inhonne minua kohtaan kärsin minä tosin maltillisesti, sillä minä olin ylpeä ja tyydyin varoittamiseen — minä viivyin liian kauan tekemättä sitä, joka olisi näyttänyt kovalta, mutta joka kuitenkin olisi ollut oikein: ei Charlottelle ja teille olisi pitänyt olla tilaa yht'aikaa minun talossani — hänen olisi pitänyt väistymän! Olkoonpa mitä hyvänsä tapahtunut, vaikkapa mitä olisitte tehnyt minulle, väärin käsittäessänne asiain oikean laidan, niin ei siihen tarvita anteeksiantamista, sillä olenhan minä yhtä syyllinen siihen kuin tekin. Te voitte ylipään ainoastaan yhdessä suhteessa oikein surettaa minua, nimittäin, koska tylysti ja kylmästi kuten jo usein on tapahtunut — käännytte minun luotani — ei, ei, sitä en voi kestää!" keskeyttihe hän syvästi liikutettuna minun purskahtaessani katkeraan itkuun. — "Jos teidän välttämättömästi täytyy itkeä, niin tehkää se ainoastaan tässä." Hän veti minut puoleensa ja painoi pääni rintaansa vastaan. "Näin, — tunnustakaa nyt huoletta — minä luon silmäni tuohon uutimeen ja kuuntelen vaan puolella korvalla."
"Enhän saa puhua," lausuin hiljaa, "kuinka iloinen olisin, jos voisin ilmaista teille kaikki! Mutta tuleehan sekin aika kerran ja sitten… Voitte kuitenkin jo nytkin tietää, sillä sen olen yksistään tehnyt — minä olen parjannut teitä hovissa, minä olen kutsunut teitä jääkylmäksi numeromieheksi — itserakkaaksi —"
Minä huomasin, miten hän hymyili itsekseen. "Ah, minkäkaltainen häijy kieli tuolla pikku Leonoralla on."
Minä kohotin pelokkaasti päätäni, lykkäsin pois hänen minua ympäröivän käsivartensa ja huusin: "Älkää luulko tehneeni kaikkea tätä pelkästä lapsellisuudesta!"
"Sitä en luulekaan", vakuutti hän yhä edelleen hymyillen. "Minä tahdon kärsivällisesti odottaa, kunnes kaikki nuot kauheat salaisuudet tulevat ilmi — sitten rupean tuomariksenne; rauhoittaako se teitä?"
Minä myönnyin siihen.
"Mutta sitte täytyy teidän myös tyytyä minun lausumaani tuomioon."
Syvästi hengittäen vastasin hänelle:
"Sen tahdon mielelläni."
Sitte pyyhin kyyneleeni ja aloin puhua tädistäni.
"Minä olen jo kuullut neiti Fliednerin kertovan tuosta kummallisesta vieraasta, joka on etsinyt suojaa ajattelemattoman pikku aron-leivon siipien alla", keskeytti hän minua hetken perästä. "Sama rouvako se on, jolle rahaa lähetitte?"
"Niin."
"Hm — se ei ole minun mieleeni. Minä luotan rajattomasti Ilseen ja hän puhui kovin ankarasti siitä tädistä. Mistä tuo kummallinen ajatus on juolahtanut hänen mieleensä puhutella juuri minua — mitä tahtonee hän minulta?"
"Pyytää teiltä neuvoa. Oi, herra Claudius, olkaa hyvä häntä kohtaan!
Isäni hylkäsi hänet —"
"Ja kuitenkin tahtoo hän oleskella samalla paikkaa hänen kanssansa ja aina elää pelossa tavata häntä, joka on hänet hyljännyt? Siitä en minä pidä! Mutta minun täytynee tahtomattanikin ottaa häntä vastaan, sillä minä en millään muotoa salli aron prinsessan seurustella ihmisten kanssa, jotka eivät kestä tarkastelevain silmieni edessä. Rouva … mikä hänen nimensä on?"
"Kristine Paccini."
"Siis saa rouva Kristine Paccini tänä iltana juoda teetä minun luonani. Menkää nyt häntä noutamaan! No, eikö myöntyväisyyteni ansaitse edes käden pudistustakaan?"
Minä palasin hänen luoksensa, laskin mielelläni käteni hänen ojennettuun oikeaansa. Sitten riensin pois.
Luulenpa, ett'en edes arolla, missä kuitenkin olin yhtä vapaa ja suruton kuin lintunen ilmassa, koskaan rientänyt niin iloisesti ja riemuisesti eteenpäin kuin nyt polkiessani puutarhan hiekkakäytäviä. Olinhan nyt varma, ett'en milloinkaan eksyisi suuressa avarassa maailmassa, sentähden, että hän piti suojelevaisesti kättänsä ylitseni, mennessäni vaikka mihin. Ei mikään vaara voinut minua enää kohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka ujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä autuaallinen rauha minussa silloin syntyi — samalla tavalla tuntui minusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti kasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.
Jälleen saapuessani Kristina tädin luo, askaroitsi hän par'aikaa suklaan keittämisessä. Blanche hyppi suuren ympyriäisen pöydän päällä, nuoli pienennettyä suklaata ja söi torttuja. Taivas miten tätini heitti Blanchen, suklaan sekä tortut mullin mallin, minun kertoessani herra Claudiuksen kutsuvan häntä juomaan teetä katurakennukseen! Silloin vasta huomasin, kuinka hartaasti hän oli sitä hetkeä toivonut. Puoleksi riemuiten, puoleksi haaveksivaisesti hymyillen avasi hän kahden vaiheella laatikon toisensa perästä — minä olin tilaisuudessa nähdä vaalenneita kukkia, nauhoja ja hopeaneuloksia kauheassa sekasorrossa.
"Sydänkäpyseni, minun täytyy tietysti ensin pukeutua paremmin enkä siinä voi saada sinulta apua — huone on niin ahdas — voithan viipyä Helldorfin luona sen aikaa", sanoi hän kiireesti. "Mutta yhtä pyytäisin sinulta vielä; mene Schäferin luo — minä en enää tahdo sitä hävytöntä miestä puhutella — hänellä on komeita keltaisia ruusuja kukoistuksessaan — käske hänen leikata ne sinulle ja maksa niistä, kuinka paljon hän niistä pyytää, vaikka kaksi taaleria — sinä saat ne jo kentiesi huomenna takaisin. Mutta mene toki!" huudahti hän kiivaasti ja lykkäsi minut ulos ovesta, kun minä kummastuneena häntä katselin. "Minä olen tottunut aina kantamaan kukkia kädessä, astuessani kutsuttuna vieraana sisään."
Schäfer lahjoitti minulle ruusut ja minä vein ne tädille. Sitte menin isäni luo pyytämään lupaa juoda teetä katurakennuksessa.
Tunnin perästä astuin Kristina tädin rinnalla puutarhan lävitse. Palatessani tätini luo tapasin hänet jo päällysviitta yllä, hattu päässä ja harso silmien edessä. Jo hämärsi ja sadetta rupesi ripsumaan astuessamme sillan yli vievää tietä.
"Mihinkä aiotte?" kysyi ääni takanamme. Charlotte palasi vasta silloin metsästä.
"Minä menen esittelemään tätiäni herra Claudiukselle", vastasin hänen kysymykseensä.
Nuori neito ei lausunut sanaakaan, Kristina-tätikin oli vaiti, ja niin kävivät he ääneti rinnakkain. Minua rupesi kummallinen tuska valloittamaan. Tuossa astuivat he sillan yli; kummallista, näyttivätpä he melkein aaveentapaisilta, sillä niin saman muotoiset olivat he molemmat, kummallakin sama ylpeä, halveksiva pään nyykkäys, samankaltaiset, pyöreät hartiat, sama käynti ja luulenpa, ett'ei ollut laisinkaan erotusta heidän pituudessansa — he olivat erehdykseen saakka toisensa näköiset ja kuitenkin niin jäykät toisiansa kohtaan. Charlotte kumminkin näytti jääkylmältä.
"Riisukaa päällysvaatteenne minun huoneessani", lausui Charlotte minulle ylhäällä käytävässä.
Me astuimme huoneesen, joka oli viehättävästi valaistu ja lämmitetty. Neiti Fliedner järjesti par'aikaa teepöytää ja tervehti meitä sangen vieraasti.
"Missä on herra Claudius!" kysyi minulta tätini hiljaa; ne olivat hänen ensimäiset sanansa lähdettyämme sveitsiläisrakennuksesta.
Minä osoitin äänettä salin ovea.
"Ah, Herra Jumalani, piano!" huudahti hän innostuneena sekä riensi soittimen luo, jonka kansi oli avattu. "Kuinka äärettömän kauan olen saanut sitä kaivata! Oi, sallikaa minun ainoastaan hetkiseksi laskea käteni koskettimille! Oi, minä olisin onnellinen jos vaan saisin soittaa muutamia ääniä!"
Silmänräpäyksessä olivat viitta ja hattu lähimmäisellä tuolilla ja sanomattomaksi ihmeekseni seisoi Kristina tätini edessämme täydellisessä konserttipuvussa: Paksu maidonkarvainen atlaspuku laahasi pitkään matolla ja syvästi kaarretun uuman pitsikoristuksista kohosivat kauniit, hurmaavat marmorintapaiset hartiat, jommoisia tuskin löydettiin Karolinenlustin muinaistaidekokoelmien joukosta. Ah, miten nuot pitkät kähärät aaltoilivat pitkin rintaa ja niskaa ja kuinka haaveksivaisesti nuo tuoreet, vaaleankeltaiset ruusut kurkistivat esiin sinertävän mustista kiharoista!
"Mutta tämäpä melkein liian hullua!" lausui Charlotte kuivasti ja välinpitämättömästi. Tätini vaan vaipui alas tuolille, piano humisi hänen sormiensa alla ja heti kajahti soinnuton, mutta vahva ääni seinissä "Già la luna il mezzo al mare —"
Samassa heitettiin salin ovi seljälleen ja herra Claudius seisoi kalmankalpeana kynnyksellä — hänen takaansa näkyivät Dagobertin kummastuneet kasvot.
"Diana!" huudahti herra Claudius sanomattoman kauhistuneella äänellä.
Kristina täti syöksi hänen tykönsä ja heittäytyi polvilleen. "Suokaa anteeksi, Claudius, anteeksi!" rukoili hän. kumartaen päänsä melkein mattoon asti. "Dagobert, Charlotte, te armaat, kauan kaivatut lapseni, auttakaa minua rukoilemaan häntä taasen rakastamaan minua entisellä innollaan!"
Charlotte huudahti vihasta. "Viekkautta", mumisi hän. "Kuka maksaa teille tästä oivallisesti esitetystä näytöksestä, rouvani?" kysyi hän ivallisesti. Sitte syöksi hän luokseni ja pudisti kiivaasti käsivarttani ja huusi huikeasti: "Leonore, te olette pettäneet meitä!"
Herra Claudius seisoi kohta välillämme ja työntäsi hänet takaisin. "Viekää ulos neiti von Sassen", käski hän neiti Fliedneriä — ai, ai miten soinnuttomalta ja vapisevalta hänen äänensä kaikui, vaikka hän koetti näyttää tyveneltä!
Neiti Fliedner laski käsivartensa ympärilleni ja vei minut saliin, jossa Lotharin kuva riippui — takanamme suljettiin ovi. Vanha neito vapisi kuin haavanlehti ja jonkinlainen hermoinväristys saattoi hampaat kalisemaan hänen suussansa.
"Te toitte pahan vieraan tähän taloon, Leonore", kuiskasi hän levottomasti kuunnellen, mitä salissa tapahtui; siellä kuului Kristina tädin sointuva, heleä ääni melkein keskeyttämättä. "Te ette tietysti voineet aavistaa hänen olevan tuon kamalan, uskottoman Dianan, jonka tähden herra Claudius on niin kovin saanut kärsiä. Varjelkoon Jumala tuon naisen enää saamasta valtaa hänen ylitsensä! Hän on vielä innostuttavan kaunis!"
Minä likistin päätäni molemmin käsin; pelkäsinhän koko maailman kaatuvan ylitseni!
"Kuinka viekkaasti hän on sommitellut kaikki!" jatkoi neiti Fliedner syvästi kiivastuneena. "Kuinka äkkiarvaamatta hän hyökkää kaikkien päälle odottamattomassa ensimäisessä hämmennyksessä! Yht'äkkiä muistelee hän 'armaita, kauan kaivatuita lapsiaan', jotka hän niin häpeällisesti jätti —"
"Onko hän todellakin Dagobertin ja Charlotten äiti?" puhkesin sanomaan.
"Lapsi, voitteko epäillä sitä kuultuanne sekä nähtyänne tätä kaikkea?"
"Minä luulin heitä hänen" — minä osoitin Lotharin kuvaa — "ja ruhtinattaren lapsiksi", oihkasin viimein.
Hän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. "Ah, nyt selkenee kaikki minulle!" huudahti hän. "Siinä siis selitys Charlotten kummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä Karolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut tämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä selittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi lasta todellakin syntyi Karolinenlustissa — toinen kuoli muutaman tunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta — he olivat paitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat katteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten kaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät ottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille kaikille!"
Minä kätkin kasvoni käsiini.
"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen laulajatar Parisin suuressa operassa", jatkoi vanha neiti. "Hänen lapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä omina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän kuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka kunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta kasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja minulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut vait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan tunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät häntä huonosti siitä!"
Hän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. "Kuulehan vaan tuota!" mumisi hän. "Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta — minä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän rukoilee — hän virittää hänelle uusia pauloja —"
"Setä, setä — minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa kiittämätöntä olentoa!" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.
Minä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta syystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa varoitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä tämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta sielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin, jonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen koko elämänsä.
Etehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini — ei, tässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni — hiukset, kasvot sekä vaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni punottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin vaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla levollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni perille.
Isäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien tahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen sairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen huulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle voileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle ystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta — hän oli itse huolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni uskoa.
Minä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että kasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan henkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi kerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä vaunuissansa — sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui iloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja että taasen olin hänen luonansa.
"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?" kysyin häneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.
"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni", vastasi hän. "Sinun täytyy välttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi vahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin ilma lämpiää —"
"Nyt on lämmin, suloinen ilma", keskeytin häntä kiireesti. "Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni — minusta tuntuu, kuin sairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan hengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei se voisi tapahtua jo tänä iltana?"
Hän katseli minua kummastuneena.
"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?" kysyin häneltä, pakottaen hymyn huulilleni. "Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on lämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa Dierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan terveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja silloin — on kaikki, kaikki hyvä — eikö niin, isä? Voinhan nyt lisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi, parempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun lähteä!"
"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?" kysyi hän kahden vaiheella.
"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!" lausui hyvä vanhus astuen ovelle. "Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja jos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa, niin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee yöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan teidät rautatien asemalle."
Pakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä saattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja miten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin viettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen ikkunoihin mennessämme pihan yli — ah, mitä minun tahtoni voi rinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat Charlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos — he olivat unhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi selvästi katossa liikkuvista varjoista. Hän antoi kavalalle anteeksi, jonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa ajamana öisin syössyt puutarhan lävitse — hän sopi jälleen hänen kanssansa — niin olihan tänään sovinnon päivä — sillä välin kuin "ajattelematon pikku aron-leivo" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi pois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.