XXXIII.
Mikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin haudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja kuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet aamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne minua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle kuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut kohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista loisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien jäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin kotiini.
Ja tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman pilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän — nuoret linnut, jotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja sitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä Dierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla kävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko valo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi keltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin kasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof. Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli — portilla seisattui se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi sitte luokseni — hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn nuollaksensa poskiani — minun oli vaikea pysyä jaloillani.
"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos ovesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen uskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista tuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle asti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen käsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän kuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi ikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen vaalenneen.
Mutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän lykkäsi minut äkkiä luotansa. "Leonore, sinä olet karannut!" lausui hän samalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.
Kaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin tuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta hän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa kiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.
"Niin, niin, tämä olikin viisain keino", arveli hän viimein, kun kerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän asuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan vuoteesen.
"Kas niin, lapseni — nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon sinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa selvästi sinun vilustuneen matkalla — ovathan kasvosi oikein kuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää — huomenna saat kertoa lopun."
Pontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta levolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren savustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen naulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita kasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo valkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana valona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi tietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä luopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua silloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut tielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.
Minä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja katselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, — en Dierkhofissa saanut rauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin valitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani tuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa avaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta taivaanrannasta — kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi loukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi miljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan paikan — vanhan kauppahuoneen yli.
Ulkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään ikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen — ikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani Kristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon makaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin kauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja valkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen sulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin itseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan — minä olin heikko ja pelkuri tuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt nojata pääni hänen rintaansa vastaan — hän oli itse osoittanut minulle sen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen hänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka varovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni, silitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot valkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen lumouksensa alaiseksi.
Nyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren siellä käydessä. Ja hän istui soittokoneen edessä — unhotettu oli aika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin, nyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon kuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä ja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan silkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla — ja sitte vietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät edestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan kummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä olihan hän vielä "ihmeen kaunis."
Nyt oli hän tullut sedäkseni — minä kavahdin ylös ja juoksin epätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en voinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä ääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä en koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista asuinpaikkaa — kuinka saisin minä "setä" sanaa huulieni ylitse? En koskaan, koskaan!
Sade-pisarain hiljainen ripsuttaminen muuttui nyt ankaraksi hakkaamiseksi ikkunan ruutuja vastaan. — Kevät-myrsky vinkui aron yli. Taasen kuulin vanhojen orsien paukkumisen, myrskyn ulvomisen ja vinkunan nurkissa, ja tammien latvoissa ratisivat kuivat lehdet, jotka, vaikka jo kauan aikaa surkastuneina, kuitenkin aaveentapaisesti säristen tuskallisesti riippuivat kiinni elävissä oksissa. Vanha Dierkhof tärisi vahvoista tuulenpuuskista, ullakon aukon pielet huokasivat ja ikkunanruudut kilisivät, ikäänkuin olisi myrsky kuljettanut hienoja heliseviä hopeavitjoja niiden ylitse.
Ilse astui sisälle lamppu kädessä.
"Arvasinpa juuri, ett'et saanut unta", lausui hän nähdessänsä minut täysissä vaatteissa istuvan vuoteen syrjällä. "Lapsi, sinä et enää ole tottunut aromyrskyn vinkunaan. Siellä ylänkömaalla on tuuli kesy, vaan minä en pidä siitä puoltakaan yhtä paljoa. Mene sinä vaan levolle — myrsky ei sinua vahingoita!"
Todellakin, se ei minua vahingoittanut; siitä suojeli minua uskollinen
Dierkhof!
Kolme päivää olin jo ollut arolla ja myrsky lensi levähtämättä vinkuen yöt päivät avaran lakeuden yli. Mieke, Spits ja siipikarja pysyivät ometassa ja katselivat avatusta ovesta hirviön elämöimistä. Mutta se toi jo mukanansa lämpöä ja minä luulin huomaavani hienon kukkasen tuoksun leviävän sen siivistä. Heintz viipyi yöt Dierkhofissa, Ilse ei sallinut hänen lähteä semmoisessa rajuilmassa mökkiinsä. Ah, kuinka kaikki oli muuttunut! Minä en enää lukenut heille, istuessamme luuvassa. Sadut eivät enää viehättäneet minua — eikä kaupungin kertomuksetkaan sujuneet. Ilsen mainitessa Claudius nimeä — ja se tapahtui kauhukseni useasti kyllä — ikäänkuin rypistyi kurkkuni; minä tiesin, että jos ainoankin kerran lausuisin sen nimen, murtaisivat vaivaloisesti pidätetyt kyyneleeni auttamattomasti itsellensä tien ja minä ilmoittaisin tuskani kaiken maailman ääriin. Heintz katseli jo muutoinkin minua salaa sivulta päin, hän ei enää käsittänyt minua oikein ja Ilse kertoi minulle nauraen hänen sanoneen minun nyt tulleen oikeaksi prinsessaksi ja että hän ei ymmärtänyt, miksi ei Ilse ripustanut uutimia ikkunain eteen ja nostanut hienoa sohvaa sisälle, kuin neiti Streitinkin aikana.
Kolmantena iltana laimeni tuuli; kuitenkin syöksi se vieläkin sangen voimakkaasti aron ylitse; mutta kauemmin minä en voinut kestää sisässä. Minä riensin ulos ja annoin tuulen viedä itseni hautakummulle. Ah, niin, seisoihan tuo armas vanha honka vielä paikoillaan ja minun kiertäessäni käsivarteni sen ympärille ripoitteli se hienoa neulasadetta päälleni. Ja ginst-pensaat takertuivat vaatteisini; mutta paikka, josta hauta viime vuonna avattiin, oli paljas ja hiekka vieri vähitellen alas, johon ihmistuhka ripahtui särkyneestä tomuastiasta. Taivaan rannalla näkyi leimuava iltarusko ennustaen myrskyä huomeneksikin; näyttipä siltä, kuin ilman haltiattaret tahtoisivat erottaa minut ulkonaisesta maailmasta. Ja tuossa suikerteli pieni joki, jota myöten kolme herraa taannoin rientoaskelin lähti arolta. Siellä näin korskean, solakan "vanhan herran" vakavasti astuvan pensaitten välissä, kauniin Tancredin huolellisesti etsiessä sametinhienoa nurmipolkua aroille jaloillensa.
Nyt vallitsi siellä kuolonhiljaisuus — ei — minä varjosin silmät kädelläni paremmin nähdäkseni yksinäisellä arolla ilmestyvää ihmettä. Liikkuihan jotakin tuolla kapealla tiellä, jota Heintz kunnioitti "maantien" nimellä. Taivas, Ilse oli täyttänyt uhkauksensa ja lähettänyt tohtoria noutamaan! Peloittivathan minun kalpeat kasvoni ja alakuloisuuteni häntä sanomattomasti. Tumma pilkku lähestyi lähestymistään! punainen iltarusko valasi sen tykkönään — oikein, nyt tunsin samat vanhat vaunut, joissa lääkäri tuli mummoni kuolinvuoteelle. Ne kääntyivät vähän, varjokuvan tapaiselta näyttivät hevonen ja vaunut taivasta vasten; ikkunoittenkin näin kiiltävän ja minä voin erottaa kutsinlaudalla istuvan hartehikkaan ajajan. Äkkiä seisahtuivat vaunut ja herra hyppäsi ulos — ja vaikka tuo vaaleanhiuksinen vartalo olisi ollut huolellisesti verhottu kiireestä kantapäähän, olisin kuitenkin tästä ainoasta liikunnosta tuntenut hänet tuhansien joukosta! Suoneni lakkasivat tykkimästä, minä purin hampaitani ja tuijotin tuskallisesti vaununoveen — pitihän nyt valkoisella kärpän nahalla päärmettyyn, mustaan samettiviittaan puetun naisenkin astuman ulos — "setä" ja täti tulivat karkulaista kotiin noutamaan — mutta ovi sulkeutui, vaunut kääntyivät ja lähtivät takaisin metsään. Herra Claudius tuli aron yli suoraan hautakumpua kohti; leveä viitta riippui hänen hartioillaan ja siniset silmälasit kiilsivät ilta-auringossa. Minä hellitin hongan, levitin käsivarteni ja aioin rientää alas kukkulalta; mutta minä annoin niiden jälleen vaipua alas — eihän setää niin innokkaasti tervehditä — horjuen tartuin taasen honkaan ja likistin otsani sen rousteista kaarnaa vastaan.
Nyt lähenivät askeleet yhä enemmän — minä en liikahtanut, minusta tuntui, kuin olisin sidottuna kidutuspaaluun ja minun täytyisi äänetönnä kestää siinä äärettömiä tuskia.
Kukkulan juurelle seisattui hän. "Leonore, ettekö tule askeltakaan minua vastaan?" huudahti hän ylös.
"Setä!" kuului vaivaloisesti huulieni ylitse.
Muutamalla askeleella seisoi hän vieressäni — hymy leikki hänen suunsa sopissa.
"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt! Luuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena rientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?"
Hän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta. "Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä olen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän on iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin — mutta ei Karolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä molemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää ainoastaan teidän oma tahtonne — eikö teillä vielä ole muutakin nimeä minulle?"
"Erkki!" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.
"Paha lapsi", sanoi hän lujasti minua syleillen. "Minkä tuskan sä minulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner palasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen yöjunassa — minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten joukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa minulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista luulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti hyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?"
Minä irtauduin hänen sylistänsä.
"Katsele minua vähän!" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen antaen hänen tarkastella itseäni. "Kristina tädin rinnalla olen kuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä näin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi — ah, ja kuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin sanomattomasti —"
Tumma puna lensi hänen kasvoillensa — minä en ole koskaan nähnyt häntä niin punaisena.
"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen", vastasi hän. "Hän väittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti kyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen alaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa, jota seurasi monivuotinen katumus — sinun pitää säilyttämän viattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin kovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen loiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi valasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä nuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi sovittaakseni kaikki — nyt vaadin minäkin onneni osan!"
Hän suuteli minua — sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa ympärilleni. "Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni", lausui hän tuokion perästä puoli ääneen. "Schäferin vierashuone on tyhjä jälleen — muuttolintu on lentänyt takaisin etelään —"
"Mutta hän oli köyhä — mihin hän nyt on ryhtyvä?" intin minä alakuloisesti.
"Siitä on huolta pidetty — onhan hän sinun tätisi, Leonoraseni."
"Entä Charlotte?"
"Hän pettyi hirveästi toiveissansa; mutta minä en ole erehtynyt hänestä — hänessä on hyvä siemen. Alussa oli hän syvästi liikutettu, mutta on nyt tointunut ja oikea ylpeys, todellinen arvo puhkeaa nyt hänessä ilmi. Hän häpee käytöstänsä kasvatuslaitoksessa; hän ei ole paljoa oppinut, vaikka hänellä oli oivalliset luonnonlahjat; sentähden ei hän oppinut, että luuletteli syntyneensä suurisukuisena, joten hänen ei muka tarvinnut tehdä työtä. Nyt tahtoo hän opettajalaitokseen. Minä en millään tavoin vastusta tätä päätöstä — hengellinen työ on hänet tykkänään parantava; minun taloni on aina oleva hänen kotonsa. Dagobert tahtoo jättää sotapalveluksensa ja lähteä Amerikkaan. Veljen ja sisaren turha luulo syntyperästänsä sekä totuuden äskeinen ilmisaaminen on tunnettu kaupungissa. — Kuka siitä lienee puhunut, en tiedä. Dagobertin asema täällä tutisi luultavasti tuskalliseksi, sentähden ottaa hän vapaaehtoisesti eron. Muutama tunti ennen lähtöäni kotoa kävin ruhtinattaren luona…"
Minä kätkin kasvoni hänen helmaansa. "Nyt saan minäkin rangaistukseni!" kuiskasin pelokkaasti.
"Niin, niin, nyt tiedän kaikki!" vahvisti hän teeskentelevän ankarasti. "Aron prinsessa pisti jo ensi päivänä uteliaan nenänsä Karolinenlustin salaisuuksiin ja on uljaasti auttanut muitten salavehkeitä onnetonta miestä vastaan —"
"Eikä hän anna minulle anteeksi —"
Hän katseli minua hymyillen.
"Olisiko hän siinä tapauksessa suudellut noita pieniä huulia, jotka niin uljaasti voivat kätkeä salaisuuden?"
Me läksimme kukkulan suojasta. Tuuli hyökkäsi raivoisasti päällemme. "Jos myrskyss' sinut näkisin!" lauloin riemuiten myrskyn vinkunaan. Olihan se tosi, kävinhän hänen kätensä suojelemana hänen vieressänsä, ja vasen käsi piti huolellisesti viitasta, jonka hän suojelevaisesti oli käärinyt ympärilleni. Ja tuuli syöksi kevättuoksuineen ylitseni, huutaen minulle pilkallisesti: vangittu, vangittu! Minä vaan nauroin sille ja hiivin likemmäksi suojelijaani — nyt saivat tuuli, mehiläiset ja perhoset vapaasti lentää eteenpäin — minä en enää heitä seurannut!
Ilse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta, tupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään. En milloinkaan ole nähnyt uskollista hoitajaani niin hämillänsä kuin herra Claudiuksen nostaessa viitan kulman päästäni ja minun hymyilevien kasvojeni kurkistaessa esiin, puukko ja puoleksi kuorittu peruna putosivat hänen käsistänsä. "Herra Claudius!" huudahti hän ällistyneenä. Näistä sanoista otti Heintz peljästyneenä piipun suustansa ja kätki sen selkänsä taakse.
"Terve, rauha, Ilse rouva!" tervehti herra Claudius. "Te olette pitänyt luonanne pientä karkuria; minä olen tullut häntä kotiin tuomaan — hän on minun omani!"
Siitä selkeni asia Ilse rouvalle. Hän kavahti seisomaan, veitsi, kuoret, perunat, kaikki putosivat hänen esiliinastansa kivilattialle. "Oi, Herra Jumala, sekö siis oli koko tauti?" Hän löi kätensä yhteen. — "Sitte oli kyllä seljatee sopimaton parannuskeino! Sinäpä olet kauniisti pettänyt minut, Leonore, voi, herranen aika! Ja te tahdotte naida tuon lapsen, herra Claudius! Katsokaa toki lapsen käsiä, pieniä kasvoja ja nuoria silmiä —"
Herra Claudius punastui tyttömäisesti. "Minun nuori Leonorani tyytyy minuun", lausui hän hiljaa ja hitaasti. "Hän sanoo voivansa rakastaa tätä vanhaa, ikivanhaa miestä."
Minä hiivin häntä likemmäksi.
"Varjelkoon, herra Claudius, enhän minä semmoista tarkoittanut", puolustihe Ilse innokkaasti. "Sitä minä haluaisin nähdä, joka ei paikalla ilolla suostuisi teihin! Mutta, mutta — monet palvelijat, joita hänen on hallitseminen, kuinka ne tottelevat moista pientä emäntää, jota te voitte kantaa käsivarrellanne kuin lasta."
Herra Claudius naurahti hieman. "Kyllä he häntä tottelevat ja pelkäävät nähdessänsä, miten 'pikku emäntä' pitää kauppahuoneen päämiehen komentonsa alaisena. Ja nyt, Ilse rouva, valmistautukaa matkaan — huomenna lähdemme kotiin — morsian voi palata ainoastaan teidän seurassanne."
Ilse pyyhki esiliinansa kulmalla silmiään. "Mutta Dierkhof, herra Claudius? Jos tietäisitte, missä tilassa se oli viimein palatessani!" sanoi hän hieman äreästi.
Heintz repi ujosti korvaansa ja katseli pelokkaasti ankaraa sisartansa. Mutta minä juoksin hänen luoksensa ja otin häntä kädestä. "Heintz, häijy Heintz, etkö minua onnittele?"
"Kyllä, kyllä, prinsessani; mutta minua surettaa myöskin; aroa ei siellä kuitenkaan ole."
* * * * *
Tätä kertomusta alotin kaksi vuotta hääpäiväni jälkeen. Kätkyt seisoi kirjoituspöytäni vieressä ja tyynyjen välissä nukkui pieni olento — minun kaunis vaaleaverinen esikoiseni. Tälle pienelle ihmeelle, jota minun alinomaa täytyi katsella, tahdoin kirjoittaa elämäni vaiheet. Sen jälkeen on pulskea ruskeakähäräinenkin, vahvaääninen poika maannut viheriän harson ympäröimässä kätkyessä ja nyt nukkuu Leonore, ainoa tyttömme samassa paikassa. Minä olen seitsemän vuotta ollut naimisissa. Minä istun Charlotten entisessä huoneessa. Tummat akuttimet ovat kadonneet — päivä paistaa ympärilläni, niin ommeltuja kuin maalatuita ruusukimppusia on hajoitettuina kaikkialle, mattoihin, huonekaluihin, seiniin, ja ikkunankomeroissa lemuaa oikeita kukkapenkereitä. Leonore nukkuu, pikku kätönen posken alla — on niin hiljaa, että kuulen kärpäsen surinan; nyt ehdin viimein kertomukseni loppuun. Samassa aukenee ovi ja Claudiuksen nimen molemmat perilliset syöksevät meluten sisään. "Mutta äiti, sinä kirjoitat liian kauan!" huutaa valkeaverinen nuhtelevaisesti. "Me tahdomme syödä kermapiimää puutarhassa — Fliedner täti on jo lehtimajassa ja me olemme tuoneet vaarinkin sinne."
Minä katselin häntä silmiin vavisten ilosta — hän kohoaa kuusentapaisesti korkealle; mutta, ai, kuinka käynee pelon kanssa, kun hän on kasvanut pikkuista äitiänsä pitemmäksi? Mutta pikku tummanveriseni nousee varpaillensa, laskee sormenpaksuisen köyden pään ja hienon pajunoksan paperilleni pyytäen luottavalla äänellään: "Äiti kulta, tee minulle ruoska!"
"Menkää vielä puutarhaan", sanon minä, koettaen sormillani saada melkein mahdottoman ruoskan tehdyksi. "Minun täytyy vielä kirjoittaa vähän Charlotte tädistä."
"Ja pikku Paavostakin!" Luvattuani tehdä niin juoksivat he taasen ulos.
Palattuani arolta Karolinenlustiin, lähti Charlotte seuraavana päivänä opettajalaitokseen. Vähän aikaa sen perästä läksi nuori Helldorf Englantiin. "Hän oli kosinut Charlottea, vaan saanut rukkaset. Minulle tunnusti Charlotte kirjallisesti kohdelleensa häntä ylpeydestä pahasti, eikä hän nyt langettuansa luullusta korkeudestansa voinut tulla hänen omaksensa. Me emme sallineet hänen, palattuansa suoritetun oppimäärän jälkeen, joutua toisten käskynalaiseksi; hän palasi siis meidän hartaista pyynnöistämme kotiin takaisin ja tuli lempeäksi ja hyödylliseksi perheenjäseneksi. Helldorfin nimeä hän ei koskaan maininnut, vaikka hän kuten mekin usein kävimme opettaja Helldorfissa. Syttyi niin sota 1866. Max Helldorf kutsuttiin sotapalvelukseen ja haavoitettiin vaarallisesti Königgrätzin tappelussa. Tunti sen perästä, kun yliopettaja kalmankalpeana oli meille kertonut sen ikävän uutisen, astui Charlotte matkapuvussa huoneeseni. 'Minä lähden sairaanhoitajaksi, Leonore', lausui hän lujasti. 'Kerro sedälle päätökseni — en voi tehdä toisin.'"
Claudius oli poissa — minä suostuin iloisesti. Neljän viikon kuluttua sain pitkän, onnea kertovan kirjeen Charlotte Helldorfin allekirjoittamana. Rykmentin pappi oli vihkinyt parantuneen sairaan ja uskollisen hoitajattaren. Nyt asuu nuori pariskunta Dorotheenthalissa. Helldorf on tullut kauppatoimi Claudiuksen valtuusmieheksi — ja pikku Paavon synnyttyä ei Charlotte enää voi käsittää, että ihmiset, jotka kaikki syntyvät maailmaan saman oikeuden perillisenä, voivat jakautua ylhäisiin ja alhaisiin.
Nyt kuuluu vakavia askeleita portaissa — toimihuoneet ovat suljetut. Minä jatkan kirjoitustani enkä ole kuulevinani hänen tulevan, mieheni, joka on antanut minulle enemmän anteeksi, kuin voin käsittääkään. Minä nauran aina hänelle hänen nostaessansa minut syliinsä ja ikäänkuin puolustautuakseen sanoessansa isälleni: "Onhan hän vanhin ja ajattelemattomin kaikista lapsistani." Ja isäni nyykäyttää päätään yhtä haaveksivaisesti hymyillen kuin ennenkin, sillä hän on vielä hyvin hajamielinen, tuo armas isäkultani; me hoidamme häntä hellästi ja hänen viimeinen kirjansa nostaa mainiota huomiota oppineissa. Kentiesi ovat hänen tyttärensä pojat syypäät siihen; he saavat meluta jälleen järjestetyssä kirjastossa ja mielensä mukaan kiivetä isäni syliin hänen kirjoittaessaan. Hänen asemansa hovin suhteen on entistä parempi ja ruhtinatar käy usein meitä tervehtimässä; mutta Lotharin kuvaa peittää paksu vaate ja Karolinenlustin toiseen kertaan vievä salaovi on kiinni muurattu.
Nyt on pitkä, yhä vielä hoikka mies hiljaa astunut sisään, hän kumartuu kätkyen ylitse katsellaksensa nukkuvaa tytärtänsä.
"Kummallista, kuinka tuo lapsi on sinun näköisesi, Leonore!"
Minä juoksin ylpeästi ylös; sillä hän lausui tämän innostuneella äänellä. Pois kynä ja käsikirjoitus! Ne eivät voi kuvailla onnen loistoa, joka ympäröipi aron prinsessan otsaa!