KUUDES LUKU.
Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn ruohikossa. — Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. — Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. — Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.
Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.
"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni, hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi — hys, hiljaa — seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle, ja hän on minun vävypoikani!"
Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.
Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin virastoharjoittelija Pulcher.
Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.
Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa, pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota paikkaa.
Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun Sinnober — kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan — oli käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.
Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.
Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille, kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä, sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:
"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"
Pikku mies vastasi:
"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."
Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.
Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt
Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:
"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette kampauttanut tukkanne!"
Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn. Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi hänelle korisevalla äänellä:
"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"
Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi sisälle taloon.
Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.
Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja ruhtinas Barsanufin korviin.
Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.
"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa, "te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus? Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista. Sallikaahan sentään —"
Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.
Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.
"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve, nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa luunne!"
Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas ihastuneena:
"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"
"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut tunnustettava."
Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin
Adrianin tekemä.
Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja luki itse.
Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran toisensa perästä huutaen:
"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"
Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri siihen kohtaan, missä hänellä — ruhtinaalla nimittäin — oli vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:
"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"
Sitten hän sanoi hillitymmin:
"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana, Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."
Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:
"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä. Voikaa hyvin!"
Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.
"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"
Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.
Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen. Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober alkoi vihaisena motkottaa:
"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"
"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani? Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva toisin!"
Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija, joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.
Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.
Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.
Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.
Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin neuvotteluun.
Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki olivat.
Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä, kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.
Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.
Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen, että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin. Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera, kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan, kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä nappia.
Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi tahtonut teettää hänellä pukujaan.
* * * * *
Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen, että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät puiston ristikkoportille.
Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella herra tohtoria.
"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.
Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat. Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita, ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja.
"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.
Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.
Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi. Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein sairastelivat eivätkä saaneet apua.
Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.
Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin yhdentekevään asiaan.
Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.
Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä, pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.
"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te, parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."
"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.
Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.
"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".
"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti merkillisiä asioita."
Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.
"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"
Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.
Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.
"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja. Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."
"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.
"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito, minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun vallassani."
"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö vallassanne, herra tohtori? — Typerää kuvittelua!"
Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui tulenpunaisena, kädessään.
Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut lasinen.
"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.
Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper Alpanus.
"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun kovalle lattialleni."
"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta mitään, sillä — ellen erehdy — näihin kiviin on kirjoitettu mitä ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain tavallisilta marmorin juovilta."
"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."
"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista, ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole tavanneet toisiamme kertaakaan?"
"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen, suloisen maan."
"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas
Pafnutius toi maahan valistuksen?"
"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan salata oma minäni, kun koetin — mitä valistusasioihin tulee — osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. — Tiedättekö ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? — Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein. Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne, onnellisena ja huolettomana!"
"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon, jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku suojattiani niin kovasti?"
"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle. Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta, pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on särkynyt, kokonaan minun käsissäni."
"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.
"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä laatimaansa Baltasarin horoskooppia.
Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:
"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"
"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa, joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"
"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"
"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa arveluttavissa elämän kohdissa. Ja — juokaa kahvia luonani niin usein kuin mielenne tekee."
"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän suosiotanne enkä tätä kahvia!"
Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.
Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.
Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset. Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.
Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.