KAHDEKSAS OSA.
I.
Liehuvat liput, kaikkuvat torvet, hirnuvat ratsut ja kiiltävät peitset! Kaukana taivaan rannalla ne välkkyvät, ikäänkuin aamu, kun yön varjot väreillen väistyvät kirkkaan valon edestä.
Kuule! vainojain astunta, ikäänkuin valtameren vuoksi, joka vierii vierimistään yhä eteenpäin ja valloittaa rannan. Vuorten harjoilta, ikäänkuin syöksevä virta, vyöryvä kolonni leviää lakealle.
Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette Herran puolesta! Se maa, jossa isänne itkivät ja virittivät vaikeroivia kanteleitansa; se ylpeä kaupunki, jossa vanhempanne surivat kylmäksi jääneitä, kaukaisia kotojaan; teidän ratsunne hyppivät sen edustalla, ja te täytätte ennen pitkää sen palatsit. Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette Herran puolesta!
Astu eteenpäin, astu, urhoollinen kansa, hetki on tullut, hetki on tullut! Kaikki vuosisatojen lupaukset, kaikki pyhien viisaitten ennustukset, yhtyvät tänä ihastuttavana hetkenä. Missä nyt sortajain sotavaunut, missä tyrannein purpuravaipat? Hevonen ja isäntä ovat molemmat kaadetut maahan, hevonen ja isäntä ovat molemmat kaadetut maahan!
Nouse, Rachel, erämaasta, nouse, äläkä itke enään. Ei yksinäisen palmupuusi varjon enään tarvitse peittää salaista suruasi. Herra on kuullut lesken huokaukset, Herra on seisauttanut lesken kyynelet. Lohduta mieltäsi, lohduta mieltäsi, lapsesi elävät jälleen!
Niin! niin! lainehtivalla tanterella innokas Asriel loistaa niinkuin tähti, ja rohkea Scherirah pudistaa keihästänsä ankaran Jabasterin käyräsapelin vieressä. Ja hän on tuossa, tuo valittu, jota profeetalliset harput ylistävät, jonka elämä on niinkuin aamukaste Sionin pyhällä kunnaalla: tuo valittu, tuo valittu, joka johdattaa kansansa voittoon. Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette Herran puolesta!
He tulevat, he tulevat, he tulevat!
Kaupungin valleilla liikkui viljalta kansaa, virralla vilskui kymmeniä tuhansia venheitä, basaarit olivat suljetut, kadut väkeä täynnä, ja kartanoin katot mustina katselioista. Ithamar oli aamulla tuonut osastonsa kaupunkiin, sen linnoituksia haltuunsa ottaakseen. Ja nyt Hebrealaisten etujoukko, joka oli kauan loittoa näkynyt, lähestyi muureja. Suuri parvi ratsuväkeä erosi pääjoukosta ja ajoi täyttä havia esiin. Komean upseeriston seuratessa ratsasti Alroy maidonkarvaisella hevosellaan kesken lukemattoman kansan huutoja portteja kohden.
Ithamar ja lähetyskunnan jäsenet vastaan-ottivat hänen, mutta Honain ei ollut läsnä. Päälliköt ja melkoinen osa Pyhästä Vartiakunnasta seurasi Alroy'ta, kun häntä kaupungin etevämpiä katuja myöten johdatettiin seraljin eli kalifin palatsin pääportille. Summattoman suuri käytävä saatti lavealle, neliskulmaiselle pihalle, jossa hän astui ratsahilta ja eunukkien päällikkö tervehti häntä. Korkeimpain kenraaleinsa ja lähimmäisten palveliainsa kanssa Alroy vietiin useitten huoneitten läpitse, jotka muistuttivat häntä hänen siellä käynnistänsä Honainin kanssa, siksi kuin hän tuli kalifein suureen neuvoshuoneesen.
Valloittaja heittäysi oikea-uskoisten hallitsiain muhkealle divanille.
"Mukava istuin pitkien marssien perästä", lausui Alroy, kun hän huulillansa kosketti sitä kahvia, jota pää-eunukki tarjosi hänelle kuultavalla kupilla, joka oli valettu neilikanvärisestä porsliinista ja helmillä kaunistettu. "Ithamar, aloittakaat nyt kertomuksenne. Mimmoinen mieli-ala vallitsee kaupungissa? missä Rumin sultani on?"
"Kaupunki, herrani, on levollinen ja luullakseni tyytyväinen. Sultani ja kalifi liikkuvat vielä tämän maakunnan rajoilla."
"Sitä minäkin ajattelin. Kyllä Scherirah masentaa heidät. Asettakaat sotajoukot leiriin ulkopuolelle muureja; kaupungin vartioväki, kymmenen tuhatta miestä, vaihetetaan joka kuukausi. Ithamar, te olette kaupungin kuvernöri. Asriel komentaa armeijaa. Arvoisa Jabaster, tehkäät kertomus kaupungin yhteiskunnallisesta tilasta. Teidän asuntonne on dervissein virkahuoneessa. Urhoollinen Scherirah, minä en voi sallia teille pitkää lepoa. Se on tarpeellista, että te jo kolmen päivän perästä olette menneet virran poikki osastonne kanssa. Te saatte helpon työn. Minua aavistaa, että he eivät taistele. Tulkaat kaikki huomenna puolipäivän aikana tänne neuvotteluun. Jääkäät hyvästi!"
Päälliköt vetäytyivät pois, ylimmäinen pappi jäi jälelle.
"Jos lienee soveliasta, herrani, minä pyytäisin päästä hetkeksi teidän puheillenne."
"Oma Jabasterini, teidän ei tarvitse kuin puhua."
"Herrani, minun oli aikomus puhua Abidanista, joka on yhtä urhoollinen soturi kuin kukaan muu meidän armeijassamme. Minua pahoittaa, että jostakin sattumuksesta hänen ansionsa aina näyttävät jääneen teiltä huomaamatta."
"Abidan! Minä tunnen hänen hyvästi — kelvollinen mies, mutta uneksija, uneksija."
"Uneksija, herrani! Luottakaat minuun, hän on todellinen Israelin lapsi, ja hänen uskonsa on syvä."
"Hyvä, Jabaster, me olemme kaikki todellisia Israelin lapsia. Antakaat minun kuitenkin pitää semmoisia miehiä ympärilläni, jotka eivät näe unia keskellä päivää. Meidän tulee karttaa semmoisia."
"Unet ovat Jumalan orakeli-lauseita."
"Kun Jumala ne lähettää. Aivan oikein, Jabaster. Mutta tänä Abidan ja ne, joitten kanssa hän seurustelee, ovat täynnä ylpeitä käsityksiä, jotka ovat saadut vanhoista muinaistarinoista, ja jotka, jos niitten mukaan menettelisi, saattaisivat hallitsemisen mahdottomaksi — sanalla sanoen, he ovat vaarallisia miehiä."
"Israelin ihanin kukka! Joku on myrkyttänyt teidän pyhän korvanne heidän suhteensa."
"Ei kukaan, arvoisa Jabaster. Minulla ei ole ketään muuta neuvon-antajaa kuin te itse. He olkoot Israelin kukka, mutta he eivät ole sen hedelmiä. Hyviä sotureita — huonoja alamaisia: erinomaisia välikappaleita, joitten avulla voimme saavuttaa suuria tarkoitusperiä. Minun ei tee mieli antaa mitään valtaa uneksijoille. Minun täytyy koota käytöllisiä miehiä ympärilleni — käytöllisiä miehiä. Katsokaat, kuinka Abner, Asriel, Ithamar, Medad — katsokaat, kuinka nämät mukaantuvat kaikkiin, mitä tapahtuu, ja kuitenkin ovat voittamattomia päälliköitä, voittamattomia päälliköitä. Mutta he ovatkin käytöllisiä miehiä, Jabaster; heillä on silmät ja he käyttävät niitä. He osaavat eroittaa aikoja ja oloja. Mutta tällä Abidanilla ei ole kuin yksi ajatus — temppelin rakentaminen: ahdasmielinen uskonkiihkolainen, joka olisi valmis panemaan kaikki altiiksi muodon tähden. Kohoava temppeli kukistuisi pian jälleen tuommoisilta rakentajilta. No, mitä tästä pidätte — juuri sama Abidan saarnasi leirissä, ettei minun tulisi lähteä 'Babeliin', joksi tämä viisasteleva fantasti nimittelee tätä kaupunkia, koska hän oli muka nähnyt jonkun näyn!"
"Oli semmoinenkin aika, jolloin teidän majesteettinne ei halveksinut näkyjä."
"Olenko minä Abidan? Tuleeko muitten ihmisten muodostaa käytöstänsä taikka ajatuksiansa minun mukaani? Minä seison yksinäni tässä maailmassa, toisenlaisena olentona kuin te, semmoisena, jota ette itsekään käsitä. Ollaan tästä puhumatta. Minä en tahdo kuulla mitään enää, minä olen jo kuullut liian paljon. Ja huomenna tavataan neuvottelussa."
Ylimmäinen pappi lähti ääneti pois.
"Hän on mennyt — vihdoin minä olen yksinäni. Minä en kärsi noitten miesten läsnä-oloa, paitsi kun tekoja kysytään. Heidän sanansa, yksin heidän katseensakin häiritsevät minun miettivän ajatukseni hiljaisia luomia. Minä olen taas kerta yksinäni, ja yksinäisyys on ollut valtani kätkyt. Nyt minä tunnen itseni innostuneeksi. Ei nyt tarvitse ihmeitten synnyttämiseksi mitään kujenäytelmiä."
"Salomonin valtikka! Olkoon niin. Entä sitten? Se on nyt Alroy'n valtikka. Mitä se ilman hänen nerottansa on? Legenda sanoi, ettei kukaan muu vapauttaisi kansaamme kuin se, jolla oli Salomonin valtikka. Legenda tiesi, ettei kukaan muu saisi tätä valtikkaa, paitsi semmoinen, jonka väkevän tahdon edessä maailmat niinkuin kohtalokin kumartaisivat. Minä saavutin sen; minä katselin kasvoista kasvoihin aaveruhtinaita heidän hautakammioissaan; ja sama käsi, joka tarttui heidän haamuvaltikkaansa, on voittanut mahtavien kalifien diademin heidän kuninkaallisen virtansa rientävillä vesillä."
"Maailma on minun: ja tuleeko minun luopua saaliista, kaikkia sisältävästä ja sankarillisesta saaliista, toteuttaakseni jonkun uneksivan papin typerää muinaistarinaa ja joutuakseni jonkun legendan lemmikiksi? Hän valloitti Aasian, ja hän rakensi temppelin jälleen. Näinkö minusta aikakirjat kertoisivat? Onko tämä äkkiä ilmi-leimahtunut valta vaipuva jonkunlaiseksi hiiltyväksi ja himmeäksi hallinnoksi jonkun mitättömän maakunnan yli, jonkun paimenperheen siivoksi isännyydeksi? Onko Sotalaumojen Herra niin halpa Jumala, että meidän tulee supistaa hänen voimaansa ja määrätä Jordan ja Libanon Kaikkivaltiaan rajoiksi? Niin ei ole kirjoitettu; ja jos olisikin niin, minä panen oman innostukseni esi-isieni ennustusten verroille. Minäkin olen profeetta, ja Bagdad on oleva minun Sionini. Äänen tytär! No niin, minä olen selvästi kutsuttu. Minä olen Herran palvelia eikä Jabasterin. Olkoon minun sallittu tehdä hänen palveluksensa yhtä yleiseksi kuin hänen voimansa; ja missä se pappi on, joka rohkenee väittää minun uskoani valheeksi sen vuoksi, että hänen alttarinsa suitsevat toisilta kunnailta kuin Judan?"
"Minun täytyy tavata Honainia. Sillä miehellä on suuri äly. Hän yksin voi ymmärtää minun tarkoitukseni. Maailman vallan ei tule perustua uskonlahkolaisten turhiin luuloihin ja yksin-omaisiin oikeuksiin. Jabaster olisi valmis surmaamaan Mahomettilaiset niinkuin Amalekin; Mahomettilaiset, alamaisten suuren enemmistön ja parhaan osan. Hän olisi valmis kokonaan hävittämään kansan pois valtakunnastani, ettei kävisi sanominen, että Ismael sai osan Israelin perinnöstä. Semmoinen uskonkiihkolainen! Minä lähetän hänet Judaa valloittamaan. Meidän tulee olla sovinnollisia. Meidän tulee tehdä jotakin taivuttaaksemme voitettua voittajan asiaan. Tuo rohkea Rumin sultani — olisin suonut, että Abner olisi asettunut hänen tiellensä. Kun rientää pois haremin kanssa! Minua melkein haluttaa itse ruveta takaa-ajajien johdattajaksi ja — rakkaus ja valtioviisaus yhdistyneinä — ja kuitenkin — Honain on siihen omansa — minä panen hänet lähettilääksi. Jahka vaan sopisimme keskenämme. Liiton hieromiset inhottavat minua. Ajatukseni lentävät pois kaikista muista esineistä. Minun täytyy tavata häntä. Jospa vaan voisin kertoa hänelle kaikki, mitä minä ajattelen!! Tämä ovi — minne se vie? Haa! Minusta tuntuu, kuin muistaisin tuon komean käytävän! Ei mitään palveliaa näy. Palatsimme järjestys on vähäisen laimea. Soturini eivät ole mitään hovimiehiä. Mikä mainio linnanhaltia Honainista tulisi! Äänettömyyttä kaikkialla. Niin! se on hyvä. Näitten salien läpitse minä olen varmaan ennen astunut. Jospa vaan kenenkään näkemättä ja tuntematta pääsisin tuon yksinäisen portin luo virran rannalla. Se ei ole mahdotonta. Tässä on useita vaate-asuja. Minä pukeun toiseksi. Uskollinen käyräsapeli, sinä olet tehnyt velvollisuutesi, levähdä vähä aika. Hyvä onni, että olen parraton. Minä rupean eunukiksi. Näin! varsin kaunis vaippa. Tikari, jos pulaan joutuisi, helmillä koristetut varvaskengät, kultakankainen kauhtana, kashmirivyö ja sopelin-nahkainen turkki. Katsahdus peiliin. Hyvä! Minä rupean näyttämään maailman valloittajalta!"
II.
Oli hämärä: vähäinen ja yksinäinen venhe, jota vaan yksi mies sousi, kulki Tigrin virtaa alas ja seisahtui erään kartanon holvikäytävän luo, joka ulottui jokeen asti. Se seisahtui, soutomies veti pois varjostimet, hänen ainoa matkustajansa nousi maalle ja astui holvikäytävän portaita ylös.
Portaitten päähän päästyänsä vieras aukaisi kultaisen ristikon, eteni jotakin käytävää myöten ja saapui kauniisen saliin, joka oli rakennettu valkoisesta ja viheriäisestä marmorista ja johdatti puutarhoihin. Tässä huoneessa ei ketään näkynyt; vieras heittäysi hopeiselle sohvalle, joka oli asetettu permannon keskeltä kohoavan ja porphyrisäiliöön lankeavan suihkulähteen reunalle. Hiljainen kuiskaus herätti vieraan hänen unelmistaan, hiljainen kuiskaus, joka lausui sanan "Honain." Vieras katsahti ylös, yksi haamu, verhottuna maahan ulottuvalla hunnulla, lähestyi puutarhojen puolelta.
"Honain!" sanoi likenevä haamu, heittäen pois huntunsa, "Honain! Ah! tuo kaunis mykkä on palannut!"
Tyttö, armaampi kuin ruusuinen aamu, näki odottamattoman vieraan. He seisoivat, tyttö ja vieras, ääneti katsellen toisiaan. Mies, kynttilä kädessä, ilmestyi salin päässä. Hän sulki oven huolellisesti, hän astui vitkalleen eteenpäin hiljaisin askelin; hän lähestyi naista ja vierasta.
"Alroy!" lausui Honain hämmästyneenä, ja kynttilä putosi hänen kädestään.
"Alroy!" huudahti nainen säikähtyneellä muodolla: hän vaaleni ja nojausi pylvästä vastaan.
"Kalifin tytär!" lausui Israelin johdattaja; ja hän likeni ja lankesi polvillensa ja tarttui hänen liikkumattomaan käteensä, "minä olen todella se Alroy, jolle sallimus on antanut sinun isäsi valtakunnan; mutta prinsessa Schirenen ei tarvitse pelätä sitä, joka pitää tätä hänen suosionsa muistoa kalliimpana kuin kaikkia voittojaan;" ja hän otti povestaan smaragdeista ja helmistä liitetyn rukousnauhan ja, nousten verkalleen, painoi sen hänen vapisevaan käteensä.
Prinsessa kääntyi pois ja kätki kasvonsa käsivarteensa, jota hän piti pylvästä vastaan.
"Hyvä Honain", Alroy lausui, "te luulitte, että minä olin unhottanut kaikki menneet — te luulitte minua kiittämättömäksi. Minun läsnä-oloni täällä osoittaa, ettei niin ole laita. Minä tulin teidän toiveitanne kuulustelemaan. Minä tulin niitä noudattamaan ja täyttämään, jos vaan siihen kykenen."
"Herra", vastasi Honain, joka oli tointunut siitä mielenliikutuksesta, joka ei usein saanut valtaa hänessä, ja siitä hämmästyksestä, johon hän harvoin joutui, "herra, minä en pyydä suuria. Te näette edessänne hallitsiani tyttären. Yhtymys semmoinen, jota, luullakseni, tämä nainen ei helposti anna minulle anteeksi, on jossakin määrässä ilmaissut teille hänen tilansa ja tunteensa. Prinsessa Schirene käytti viimeisiä mullistuksia päästäkseen semmoisesta elämästä, jota hän ei millään lailla voinut kärsiä, ja semmoisesta kohtalosta, joka kammotti häntä. Minä olin hänen ainoa neuvon-antajansa, vieläpä, hän olkoon vakuutettu siitä, uskollinenkin, vaikka ehkä vähäisen varomaton. Kaupungin asukasten vastustamaton tahto, että minä menisin lähettiläänä valloittajan luo, esti meitä pakenemasta, niinkuin olimme aikoneet. Sen jälkeen minä sotaväen liikuntoihin katsoen olen luullut viisaammaksi toistaiseksi jäädä tänne, vaikka minä olen levittänyt sen huhun, että olen lähtenyt pois. Puutarhani kioskissa prinsessa nyt on vapaa-ehtoisena vankina. Hämärässä hän salaisesti tulee etsimään halpaa virvoitusta minun seurassani ja kuuntelemaan niitä uutisia, joita minä päivällä valhepuvussani ongin. Kertomukseni, herra, on lyhyt ja yksinkertainen. Me olemme teidän vallassanne; minä en koeta luovuttaa teidän välitystänne, vaan sen sijaan anon teiltä turvaa."
"Kallis Honain, se on tarpeetonta. Prinsessa Schirenen ei tarvitse kuin lausua tahtonsa ja se täytetään. Minä tulin puhumaan tärkeistä asioista, Honain, mutta minä vetäydyn pois, sillä minä olen nyt liika-vieras. Huomenna, jos suvaitsette, minä palaan tänne samaan aikaan ja samassa valhepuvussa. Sillä välin prinsessa ehkä lausunee teille toiveitaan, ja te laaditte ne minulle. Joko saattoväki muihin maihin taikka palatsi taikka maakunta hallittavaksi taikka asuttavaksi — mutta minä en tahdo tarjota semmoiselle, jonka tulisi käskeä. Jääkäät hyvästi! jalo nainen. Antakaat entiset anteeksi! Huomenna, hyvä Honain! yhtykäämme. Hyvästi!"
III.
"Kuninkaan otsa oli synkkä", lausui Ithamar Asrielille, kun he neuvottelusta tullen astuivat komeaan purteensa.
"Ajatuksista; hänellä on niin paljon mietittävää; kummallista, kuinka hän jaksaa kantaa kaikki!"
"Minä olen nähnyt hänet iloisena taistelon aattona, ja vilkkaana vaikka levollisena, kun tärkeämmät asiat kuin nämät ovat häntä rasittaneet. Hänen otsansa oli synkkä, mutta ei, niin minusta näytti, ajatuksista; ennemmin sopisi sanoa äreydestä. Huomasitteko, kuinka hän tiuski Jabasteria?"
"Aika lailla! Vakava pappi väänneksi tuskissansa ja kun hän kirjoitti nimensä tuon käskyn alle, vapisi hänen ruokonsa vihasta. Minä en koskaan nähnyt ihmistä niin vaaleana."
"Eikä niin äänettömänä. Hän oli muodoltaan niinkuin ilmeinen myrsky.
Minä sanon teille jotakin, Asriel, tämä vakava pappi ei suosi meitä."
"Vastako sen salaisuuden nyt olette huomanneet, Ithamar? Me emme ole hänen poikiansa. Eikä, totta puhuen, meidän hallitsiammekaan. Minä olen iloinen, että kuningas on niin luja Abidanin suhteen. Jos tämä olisi neuvoskunnassa, hän puollustaisi Jabasteria."
"No! hän on suorastaan Jabasterin kätyri. Mitä te luulette
Scherirah'sta?"
"Minä en luottaisi häneen. Niin kauan kuin soditaan, hän ei huoli mistään muusta; vaan, muistakaat sanani, Ithamar: kun rauha tulee, hän auttaa pappia."
"Medad pääsnee neuvoskuntaan. Hän on meidän puolellamme."
"Kaikesta sydämestänsä. Olisi hyvä, jos teidän veljenne olisi täällä,
Asriel: hän on ainoa, joka pitää Jabasterille. Alroy rakastaa teidän
veljeänne niinkuin itseänsä. Lieneekö siinä perää, että hän aikoo naida
Miriamin?"
"Niin kuningas soisi. Varsin sievä avioliitto Abnerille.
"Koko maailma on tarjona meille. Saa nähdä, kuka pääsee Syrian varakuninkaaksi?"
"Kun olemme valloittaneet sen. Ei suinkaan Scherirah. Muistakaat sanani, Ithamar: hänestä ei tule koskaan mitään hallitsiata. Pikemmin teistä taikka minusta. Itse puolestani jäisin mieluisammin siksi kuin olen."
"Teillä onkin hyvä virka; kaikkein paras."
"Samoin kuin kaupungin hallintokin. Siinä tarvitaan vaan vahdinpito."
"No, auttakaat te siis minua, että saan Syrian, niin teidän sopii pyytää minun virkaani."
"Olkoon menneeksi. Jabaster tahtoisi, että hebrealaisessa valtakunnassa ylimmäinen pappi olisi todella suuri-visiri."
"Alroy rupeaa kaiketi omaksi ministeriksensä."
"Siitä minä en ole varma. Hän ehkä mieluisammin lähtee itse johdattamaan Syrian sotaretkeä; hänen täytyy jättää joku päällikkö Bagdadiin. Jabaster ei ole mikään kenraali."
"Ei, ei ollenkaan. Alroy on epäilemättä mielissään, kun hän saa jättää
Jabasterin kotiin. Rumin sultani ei liene aina niin armelias."
"Ha! ha! se vasta oli pako!"
"Taivasten kautta! Minä luulin, että kaikki oli hukassa. Teidän päällekarkauksenne oli todella komea."
"Minä en koskaan unhota sitä. Minä olin vähällä ratsastaa Jabasterin kumoon."
"Hyvä, kun olisitte niin tehneet!"
IV.
On tuo hellä hämärän hetki, jolloin tytöt yksinäisessä lehdossansa huokailevat hempeämmin kuin illan henki! Hiukeeva ruusu kohottaa päätänsä ja kuuntelee satakieltä, kun iloiset ja hartaat ylistykset vuotavat hänen sykkivästä rinnastaan: hiukeeva ruusu kohottaa päätänsä ja kuuntelee punehtuen.
Selkeään, ruusunpunaiseen ilmaan, jossa yksinäinen tähti välkkyy, soleva ja suippo sypressi ylenee, ikäänkuin synkkä ajatus kesken uhkuvaa riemua. Visertävä lintu, yksinäinen tähti, vakava puu, lemuava kukka ovat vaaralliset sinä hellänä hetkenä, jolloin tytöt tummassa lehdossansa huokailevat hempeämmin kuin illan henki.
Kalifin tytär tulee raitista ilmaa hengittämään, luuttu on hänen ainoa seuransa. Hän istuutuu suihkulahteen reunalle ja katselee putoavaa vettä. Hänen poskensa nojautuu hänen käsivarteensa, ikäänkuin hedelmä soreaan lehvään. Hyvin miettivältä näyttävät hehkeän ja ihanan naisen kasvot. Hän vävähtää; lämmin, hekumallinen huuli koskee hänen vienoa, joutilasta kättänsä. Se on hänen oma gazellinsa. Isoilla ja loistavilla silmillänsä, jotka puhuvat selvemmin kuin moni suu, rakas palvelia ääneti kysyy syytä emäntänsä yksitotisuuteen.
"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti. "Sinun huulesi ovat joutsenta lauheammat, sinun huulesi ovat joutsenta lauheammat; mutta hänen hohtivat lempeä, kun koskivat, minun kaunis gazellini! minun kaunis gazellini!"
"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti; "sinun silmäsi ovat niinkuin yön tähdet; mutta hänen loistivat lemmestä, kun katselivat, minun kaunis gazellini! minun kaunis gazellini!"
Hän tarttui luuttuunsa, hän hypitti kiihkeästi sormiansa sen helevillä kielillä, ja katsellen rusottavaa taivasta, koko sen runollisuutta lainataksensa, näin, näin hän lauloi; näin, näin hän lauloi:
Hän nousi kuni aamu armas,
Mi loistaa Syrian taivaalla;
Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
Ja valtaa kuvas' vartalo!
Mun sieluin! kolkko maa sä lienet,
Tält' auringolta valos saat;
Mut himmeyden poisti maasta
Jo rakkauden sätehet!
Hän nousi kuni aamu armas,
Mi loistaa Syrian taivaalla;
Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
Ja valtaa kuvas' vartalo!
"Kerta vielä, kerta vielä! Oi! laulakaat tämä laulu kerta vielä!"
Prinsessa säikähti ja katsoi ympärillensä. Alroy seisoi hänen edessään. Hän nousi, hän aikoi vetäytyä pois; vaan lähestyen valloittaja tarttui hänen käteensä.
"Ihana prinsessa", Alroy lausui, "älkäät salliko, että saa sanoa, jotta minun läsnä-oloni karkoitti sekä kauneuden että soiton."
"Herrani, varmaan vartoo Honain teitä. Antakaat minun kutsua häntä."
"Prinsessa, minä en tullut Honainia puhuttelemaan."
Alroy istuutui hänen viereensä. Ruhtinaan kasvot olivat vaaleat, hänen sydäntänsä tykytti.
"Tämä puutarha", hän sanoi viimein matalalla äänellä; "tämä puutarha — lyhyt, lyhyt aika on kulunut siitä kuin minä ensin astuin sen somia käytäviä, vaan kuitenkin nämät päivät näyttävät minusta niinkuin kaukainen muisto toisesta elämästä."
"Se onkin toinen elämä", vastasi prinsessa. "Me itse, maailma, kaikki muodot ja käytökset, kaikki tunteet ja tavat ovat tosiaan muuttuneet ikäänkuin olisimme hengittäneet toisia ilmoja."
"Suuri muutos on tapahtunut."
"Siitä kuin ensin kävitte minun komeassa kioskissani. Sievä leikkikalu!
Minä pyydän, että se säästetään."
"Se on pyhä niinkuin te itse."
"Te olette kohtelias voittaja."
"Minä en ole mikään voittaja, kaunis Schirene, vaan orja, halvempi kuin olin silloin, kuin ensin nöyrästi kumarsin teidän edessänne."
"Ja veitte muassanne muiston, jota minä en ole unhottanut. Teidän rukousnauhanne on tässä."
"Sallikaat minun vaatia sitä takaisin. Se on ollut minun lohdutukseni monessa vaarassa, ihana tyttö. Taistelon aattona minä panin sen rinnalleni."
Prinsessa ojensi hänelle rukousnauhan ja käänsi pois päätänsä. Hänen kätensä jäi Alroy'n käteen; tämä painoi sitä huuliansa vastaan. Ja näin oikealla kädellänsä pitäen kiinni prinsessan kädestä, Alroy vasemmalla syleili häntä, kun hän lankesi polvillensa.
"Voi ihana! Voi ihanata ihanampi! sillä sinä olet minulle ikäänkuin häiritsemätön uni", huudahti Israelin nuori johdattaja, "anna minun osoittaa sinulle kunnioitustani. Minä en tarjoa sinulle mitään valtaa; minä en tarjoa sinulle mitään aarteita; minä en tarjoa sinulle mitään noita uhkean mielenkuvituksen lukemattomia nautintoja — nämät kaikki olkoot sinun, vaan kaikkia näitä sinä olet kokenut; mutta jos semmoisen hengen hehkuva rakkaus, joka ei ole koskaan taipunut naisten tahtoon eikä miesten voimaan — jos Alroy'n sielun harras altiiksi antaminen — katsotaan soveliaaksi uhriksi sinun erinomaisen armautesi alttarille, minä palvelen sinua, Schirene, minä palvelen sinua, minä palvelen sinua!"
"Siitä kuin ensikerran katselin sinua, siitä kuin sinun kauneutesi ilmestyi minun eteeni niinkuin kirkas, hyvä-enteinen tähti, on sinun kuvasi aina pysynyt salaisen rakkauteni hiljaisessa kätkössä. Silloin, silloin minä olin semmoinen olento, jonka pelkkää koskemistakin sinun uskontosi piti häpeänä. Minä olen kostanut pitkien vuosisatojen vääryydet Aasian parhaalla verellä; minä olen palannut kunniassa ja loistossa vaatimaan jälleen muinaista valtikkaani; vaan paljoa suloisempi kuin kosto, paljoa suloisempi kuin pyhien sukukuntieni joutuisa kokoontuminen, pikaiset voitot ja vallan hohde, ovat nämät jumaloitsevan rakkauden lyhyet hetket, tämän rakkauden, johon minä vuodatan elämäni innon!"
"Voi minun sieluni, minun henkeni, minun koko olentoni! sinä olet ääneti, vaan sinun äänettömyytesi on suloisempi kuin muitten puhe. Suostu, suostu, kallis Schirene, suostu anojaasi! Sinun uskontosi, sinun isiesi uskonto, sinun kansalliset tapasi, nämät, nämät pidetään kunniassa, ihana tyttö! Faraon tytär antoi tumman kauneutensa suurelle esi-isälleni. Sinun kasvosi ovat niinkuin kirkas, viehättävä päivä! Älä salli sanottavaksi, että Nilin tytär vastaan-otti Israelin kruunun — että Tigrin tytär hylkäsi meidän valtikkamme. Minä en ole Salomon, vaan minä olen semmoinen, joka, jos Schirene istuisi vieressäni valta-istuimellani, saattaisin Salomonin kuuluisat ajantiedot tuntumaan ikävältä ja hämärältä sadulta sinun verrattoman loistosi rinnalla!"
Hän taukosi, prinsessa käänsi tähän saakka kätketyt kasvonsa ja kallisti ne hänen sydäntänsä vastaan. "Oi Alroy!" hän huudahti, "minulla ei ole mikään usko, ei mikään isänmaa, ei mikään elämä, paitsi sinä!"
V.
"Kuningas hidastelee tänään."
"Onko tosi, Asriel, että sanomia on tullut Hamadanista?"
"Vähäpätöisiä, Ithamar. Minulle tuli yksityisiä kirjeitä Abnerilta.
Kaikki on rauhassa."
"On jo melkoinen aika kulunut. Milloin te lähdette liikkeelle,
Scherirah?"
"Sotaväkeni on valmiina. Minä odotan käskyä. Tämän aamun neuvottelu on ehkä asian päättävä."
"Tämän aamun neuvottelussa on määrä järjestää kaupungin yhteiskunnallisia asioita", muistutti Jabaster.
"Vai niin!" sanoi Asriel. Oletteko suorittaneet kertomuksenne,
Jabaster?"
"Tässä se on", vastasi ylimmäinen pappi. "Hebrealainen lainsäätäjä ei tarvitse suurta miettimistä sääntöjensä laatimiseen. Hänellä on kaava, jota ei aika voi hävittää eikä ajatteleminen parantaa."
Ithamar ja Asriel iskivät silmää toisilleen. Scherirah näytti juhlalliselta. Tuosta seurasi vaiti-olo, jonka Asriel keskeytti.
"Tämä on jalo kaupunki, tämä Bagdad. Minä en ole vielä käynyt teidän asunnossanne, Jabaster. Te saitte hyvän majan."
"Kyllä. Minä toivon, ettemme kauan viivy täällä. Suuri päämäärä ei ole vielä saavutettu."
"Kuinka pitkältä on tästä pyhään kaupunkiin?" kysyi Scherirah.
"Kuukauden matka", Jabaster vastasi.
"Ja kun olette ehtineet sinne?" kysyi Ithamar.
"Te saatte taistella Frankkeja vastaan", arveli Asriel.
"Jabaster, kuinka iso Jerusalem on?" kysyi Ithamar.
"Onko tosi, niinkuin minä toisinaan olen kuullut, ettei se ole laveampi kuin tämä seralji puutarhoinensa päivinensä?"
"Sen kunnia on kadonnut", vastasi ylimmäinen pappi; "tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla jälleen; ja Sion, joka nyt on ulkopuolella kristittyjen muureja, on vielä hohtava niinkuin muinoin palatseista ja paviljongeista."
Torvet kajahtivat, ovet avattiin ja Alroy astui sisään käyden Bagdadin lähettilään käsivaralla.
"Urhoolliset päälliköt", lausui Alroy kummastuneille läsnä-olijoille, tässä jalossa vieraassa te näette semmoisen miehen, johon minä täydellisesti luotan niinkuin teihinkin. Jabaster, katso, veljesi!"
"Honain! Oletko sinä Honain?" huudahti ylimmäinen pappi, kavahtaen seisaalle. "Minä olen pannut tuhansia sinua etsimään." Konsa vaaleten hämmästyksestä, konsa rakkaudesta punehtuen Jabaster syleili veljeänsä ja liikutuksensa vointeessa painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vastaan.
"Herra", lausui vihdoin ylimmäinen pappi matalalla ja vapisevalla äänellä, "minun tulee pyytää anteeksi teiltä, että olen hetkeksikään nykyisessä virassani vierähtänyt muihin ajatuksiin kuin semmoisiin, jotka koskevat teidän etuanne. Se on ohitse; ja te, jotka tiedätte kaikki, suotte varmaan minulle anteeksi."
"Kaikki, mikä tarkoittaa Jabasteria, koskee minun etuani. Hän on valtakuntani tuki"; ja ojentaen kättänsä Jabasterille Alroy asetti ylimmäisen papin oikealle puolellensa. "Scherirah, te lähdette tänä iltana."
Tuima päällikkö kumarsi äänetönnä.
"Mikä tämä on?" Alroy jatkoi, kun Jabaster antoi hänelle paperikääryn. "Ah! teidän kertomuksenne. 'Sukukuntien järjestys' — 'Leviittain tehtävät' — 'Kansan päämiehet' — 'Israelin vanhimmat!' Se aika tulee, jolloin nämät pantanee toimeen. Tätä nykyä, Jabaster, meidän täytyy olla kohtuullisia ja tyytyä semmoisiin sääntöihin, jotka takaavat, että järjestys pysyy voimassa, toisten omaisuus jätetään kajoamatta ja oikeutta harjoitetaan. Onko totta, että muuan joukko on ryöstänyt jonkun moskean?"
"Herrani! siitä minun juuri oli aikomus puhua. He eivät ole ryöstäjiä, vaan miehiä, ehkäpä liian kiivaita, jotka ovat lukeneet ja jotka ovat muistaneet, että 'teidän tulee kokonaan kukistaa kaikki paikat, jossa ne kansakunnat, jotka voitatte, palvelivat jumaliansa korkeilla vuorilla ja kunnailla ja jokaisen vihantavan puun alla. Ja teidän tulee kaataa kumoon heidän alttarinsa, ja' —"
"Jabaster, onko tämä mikään synagoga? Tulenko minä kunnollisten valtiomiesten vai uneksivien rabbinein neuvotteluun? Tuhansia vuosia me olemme tuoneet esiin lauseita semmoisista laeista, joita emme tohtineet käyttää. Semmoisellako keinolla valloitimme Nishaburin ja astuimme Tigrin poikki? Kunnollinen, viisas Jabaster, sinä olet mahdollinen parempiin ja pystyt kaikkiin. Minä pyydän sinua, vaadi viimeinen kerta tämmöisiä seikkoja. Ovatko nuot konnat vangitut?"
"He olivat, vaan minä vapautin heidät."
"Vapautit heidät! Hirtä ne! Hirtä ne kaikkein julkisimpaan vehmastoon. Tälläkö tapaa Mahomettilaisia hyviksi alamaisiksi saadaan? Jabaster, Israel kunnioittaa sinua; ja minä, sen etevin, minä tiedän, ettei ketään uskollisempaa, ei ketään oivallisempaa eikä oppineempaa seiso lippumme luona; mutta minä näen, etteivät Kaukason onkalot hallitsioita kasvata."
"Herra, minä luulin nöyrästi, että Moseksen laki kasvatti hallitsioita."
"Kyllä! nyky-aikoihin sovitettuna."
"Muuttuneeko, mikä jumalallista on, miksikään?"
"Olenko minä yhtä pitkä kuin Adam? Jos aika on muuttanut ihmisen, koko tämän ihanan luonnon kukan ja kaunistuksen, jumalallisimman kaikista jumalallisista keksinnöistä, jos aika on muuttanut tämänkin, joka kaikista Jumalan käsialoista on paras, miksi se säästäisi semmoista lakia, joka ainoastaan määrää hänen käytöstänsä? Hyvä Jabaster, meidän tulee asettaa Israelin valta entisellensä — se on minun tehtäväni, vaan mitä keinoihin koskee ja mihin paikkaan — siitä ei ole lukua. Asriel, mitä uutisia Medadista?"
"Kaikki on rauhassa Tigrin ja Eufrateen välillä. Olisi parempi, jos kutsuisimme takaisin hänen osastonsa, jota on suuresti rasitettu. Minä olen ajatellut, että Abidan lähetettäisiin hänen sijaansa."
"Niin minäkin ajattelen. Meidän sopii varsin hyvin pitää Abidania ulkopuolella kaupunkia. Jos totuus ilmi saataisiin, minä panen vetoa, että hänen joukkolaisensa moskean ryöstivät. Meidän täytyy julkaista käsky tämän johdosta. Hyvä Jabaster, puhutaan kahden kesken näistä asioista. Minä jätän teidät nyt veljenne kanssa. Scherirah, aterioitkaat tänä iltana minun tykönäni. Ennenkuin erkanette Asrielista, tulkaat minun luokseni huoneeseni."
VI.
"Minun täytyy tavata kuningas!"
"Hurskas pappi, hänen korkeutensa on mennyt huoneisinsa. Se on mahdotonta."
"Minun täytyy tavata kuningas! Arvoisa Pharez, koko edesvastaus olkoon minun."
"Hänen korkeutensa käskyt ovat todellakin ehdottomat. Teidän ei käy häntä kohtaaminen."
"Tiedätkö sinä, kuka minä olen?"
"Yksi, jota kaikki hurskaat hebrealaiset kunnioittavat."
"Minä sanon, että minun täytyy tavata kuningas."
"Totisesti, hurskas Jabaster, se ei käy laatuun."
"Onko Israel hukkuva halvan palvelian tähden? Pois tieltä; minun täytyy tavata hänet."
"Vai niin! Jos teidän täytyy mennä, niin minun täytyy taistella velvollisuuteni puolesta."
"Älä koske Herran voideltuun. Koira, sinä saat vielä maksaa tämän!"
Näin puhuen Jabaster viskasi Pharezin syrjälle ja, palvelia liepeissä, syöksähti kuninkaan huoneesen.
"Mitä nämät kaikki tietää?" huudahti Alroy hypähtäen ylös divaniltaan. "Jabaster! Pharez, mene pois! Kuinka nyt, onko Bagdad nousnut kapinaan?"
"Pahempi, paljoa pahempi asia, Israel on pian nouseva."
"Kuinka!"
"Minun turmiollinen veljeni on kertonut minulle kaikki, enkä minä voinut nukkua ennenkuin sain koroittaa ääneni sinua pelastaakseni."
"Olenko minä missään vaarassa?"
"Erämaassa, jolloin ääretön lakea notkui sinun vapisevan jalkasi alla ja mustat taivaat tuoksuttivat kuumia hiekkapyörteitänsä, sinä olit enemmän turvassa. Tuona kuolon hetkenä Yksi varjeli sinua, joka ei koskaan unhota rakasta ja uskollista lastansa, ja nyt, kun hän on pelastanut sinut orjuudesta, nyt, kun sinun onnesi, ikäänkuin jalo seeteri, ylenee ilmoihin ja varjostaa kaiken maan, sinä, Hänen kansansa johdattaja, Hänen valitun kansansa, jonka hyväksi hän on tehnyt niin monta ihmettä — sinä käännät sydämesi pois esi-isiesi Jumalan puolesta ja halajat vieraita iletyksiä."
Sen leveän holvin kautta, joka saatti seraljin puutarhoihin, kuun säteet valaisivat Jabasterin vartevaa ruumista ja ylöspäin nostettua kättä; Alroy seisoi, käsivarret ristiin laskettuina vähän tuonnempana, katsellen pappia, kun tämä puhui, tyvenellä, mutta tutkivalla silmällä. Yhtäkkiä hän lähestyi nopeasti ja, pannen kätensä Jabasterin olkapäälle, sanoi matalalla, kysyvällä äänellä: "te puhutte tuosta naimisesta?"
"Siitä, joka tuotti Salomonin perikadon."
"Kuunnelkaat minua, Jabaster", lausui Alroy, keskeyttäen häntä levollisella, mutta vakavalla äänellä. "Minä en voi unhottaa, että minä puhuttelen opettajaani yhtä paljon kuin ystävääni. Herra joka tietää kaikki, on katsonut minut soveliaaksi tehtäväänsä. Minun kelvollisuuttani tähän korkeaan ja pyhään toimitukseen ei myönnetty ilman koetuksitta. Semmoinen syntyperä, josta ei kukaan muu voinut kerskata, mystilliset tiedot, jommoisia harvalla oli, mieli, joka rohkeni kohdata kaikkia ja ruumis, joka sieti kovimpiakin — nämät olivat minun etuni — mutta ei siitä sen enempää. Minä olen tuon suuren koetuksen kestänyt; Sotalaumojen Herra on havainnut minut luottamuksensa ansainneeksi; minä olen asettanut hänen entisen kansansa kuntoihinsa; hänen alttarinsa loistavat uhriliekeistä; hänen pappinsa ovat kunnioitetut — käy todistamaan, Jabaster — hänen kaikkivaltiasta ykseyttänsä on julistettu. Mitä sinä muuta vaadit?"
"Kaikkia!"
"Tunsipa Moses teidät hyvin. Te olette kankeaniskainen kansa."
"Herra, älkäät suuttuko minuun. Jos minä puhun kiivaasti, minä puhun rakkaudesta. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: kansallista olemista, jota me kaipaamme. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: Luvattua Maata. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: Jerusalemia. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan: temppeliä — kaikkia, mitä me olemme menettäneet, kaikkia, mitä me olemme huokailleet, kaikkia, minkä vuoksi me olemme taistelleet — meidän ihanata isänmaatamme, meidän pyhää uskoamme, meidän yksinkertaista käytöstämme ja meidän entisiä tapojamme."
"Käytös muuttuu aikoja ja oloja myöten; tapoja sopii noudattaa joka paikassa. Sinun rintavaatteesi osoittaa meidän uskoamme; ja mitä isänmaahan tulee, onko Tigris vähempi kuin Siloah taikka Eufrates halvempi kuin Jordan?"
"Voi! oli kunniakas aika, jolloin Israel seisoi kaukana muista kansoista, puhtaana ja hurskaana olentona, jonka Jumala oli pyhittänyt. Me olimme silloin valittu perhe, mitä omituisin kansa, määrättynä Jumalan erityiseksi iloksi. Kaikki ympärillämme oli juhlallista, totista ja pyhää. Me kartoimme muukalaisia niinkuin saastaisia olentoja, jotka sokaisivat meidän yksin-omaista hurskauttamme ja, samalla kuin turvasimme itseemme ja Jumalaamme, meidän elämämme vieri eteenpäin mahtavan ja juhlallisen uskonnon syvässä virrassa, joka saatti huonoimmankin meistä katsomaan itseänsä paremmaksi kuin muitten maitten kuninkaat. Se oli kunniakas aika: minä luulin sen palanneen — mutta minä herään tästä unelmasta niinkuin muistakin."
"Meidän täytyy heittää uneksiminen, hyvä Jabaster — meidän täytyy ryhtyä tekoihin. Jos minä jollakin tapaa antautuisin semmoisiin unelmiin, jotka usein ryöstivät minulta kultaiset hetket Hamadanissa taikka entisessä luolassamme, minä kuulisin jonakin aamuna Rumin sultanin ratistavan porteillani." Alroy hymyili, kun hän puhui; hän olisi mielellään ruvennut hupaisempaan haastelotapaan, vaan papin juhlallinen muoto ei soveltunut hänen kevytmielisyyteensä.
"Minun sydämeni on täynnä enkä minä voi puhua: entisyyden muisto valloittaa minun ajatukseni. Minä olin turhaan luullut, että minun ääneni, jota totuuden tunto innostutti, vielä pelastaisi hänet; ja nyt minä seison tässä hänen edessään äänettömänä ja vapisevana niinkuin rikollinen. Oi! minun ruhtinaani! minun oppilaani!" lausui pappi, lähestyen, langeten polvillensa ja tarttuen Alroy'n vaippaan, "sinun pyhän syntyperäsi kautta, sinun innokkaan nuoruutesi ja meidän yhteisten tutkimustemme suloisen muiston kautta — kaikkien sinun hartaitten ajatustesi ja juhlallisten mietintöjesi ja kunniakkaan maineenpyyntösi kautta — kaikkein sinun kärsimistesi ja voittojesi ja ennen kaikkia sen suuren Jumalan nimen kautta, joka on valinnut sinut lempilapseksensa — kaikkien ylevän tehtäväsi ihmeitten kautta — minä vannotan sinua! nouse, Alroy, nouse ja havauta itseäsi. Se paula, johon esi-isäsi houkuteltiin, kietonee sinutkin — tämä Delila leikannee mystilliset kiharasi. Sinun luonteisesi eivät jätä mitään kesken. Poikkeeppas kerta siitä suorasta tiestä, joka on sinun edessäsi ja, vaikka sinä luulet, että kävelet kesäisten puitten välitse, sinä pian havaitset, että olet joutunut kammottavan salon synkkiin pimentoihin, joista ei kenkään voi pelastaa sinua!"
"Jos olenkin perinyt suuren esi-isäni tulisen veren, minä kumminkin pidän hänen valtikkaansa. Voittaako mikään maallinen valta taivaan ja hadeen yliluonnollisen hallinnon?"
"Herra, herra, tuo legenda, joka tuli Sinaista, on täynnä korkeata oppia. Muodosta vaan käytöksesi sen neuvoja myöten ja kaikki käy hyvin. Se sanoo, ettei meidän kansamme pääse entiseen voimaansa kuin sen avulla, joka hallitsee Salomonin valtikalla. Herra, kun Jumala tarjosi suosionsa tälle mahtavalle kuninkaalle, sinä tiedät hänen suuren viisautensa. Ei aarteita eikä pitkää ikää, ei valtaa eikä kostoa — näitä hän ei valinnut, hän, jolle kaikki oli altisna. Legendassa löytyy sisällinen tarkoitus yhtä hyvin kuin ulkopuolinenkin merkitys. Saaliin saavuttaminen todistaa selvään, että olet sovelias hallitsemaan. Sinulla on nyt hänen valtikkansa, mutta ilman hänen viisauttansa se on vaan seeterisauva."
"Haa! siihenkö sinä jouduitkin? Minua ilahuttaa, kun näen Jabasterin valtioviisaana. Kuule minua, ystäväni. Mimmoiset minun tunteeni tuon kuninkaallisen naisen suhteen lienevätkään, on vähän-arvoinen asia. Jätä ne sillensä ja katsokaamme tätä asiaa siinä valossa, johon sinä olet asettanut sen, valtioviisauden eikä intohimojen valossa. Minä en ole pettänyt Israelin Jumalaa, jonka nimeen minä olen voittanut ja jonka nimeen minä olen hallitseva; mutta sinä olet kirjan-oppinut, sinä saatat opettaa meitä. Minä en ole kuullut mitään käskyä, että luopuisin kunniakkaasta valtakunnastani halvimman maakuntani tähden. Minä olen Aasian hallitsia; semmoisena minä soisin jälkeistenikin pysyvän. Meidän kansamme ei ole kuin jäännös, heikko osa niistä runsaista miljoneista, jotka tunnustavat minun valtaani. Mitä minulla on, minä osaan puollustaa; mutta minun lapseni ehkä eivät peri isänsä henkeä. Mahomettilaiset taipunevat mieluisammin heidän hallitukseensa, kun muistavat, että heidän kalifeinsa tytär ne synnytti. Sinä näet, että minäkin olen valtioviisas, hyvä Jabasterini!"
"Kareah'n pojan valtioviisaus — se tuotti tuhoa. Hän piti Egyptiä parempana kuin Judeaa ja hän sai kärsiä siitä. Herra, Jumala on siunannut Judan: se on hänen maansa. Hän tahtoi, että hänen oma kansansa asuisi siinä, jotta hänen palveluksensa aina vireillä pysyisi, sitä varten hän on monenlaisten omituisten pyhien menojen ja tapojen kautta eroittanut meidät kaikista muista kansoista, ettemme voi yhtä aikaa sekaantua heihin ja olla uskollisia hänelle. Meidän täytyy elää erinänsä. Tämän yksinäisyytemme säilyttäminen on lakimme suuri tarkoitus ja ydin. Mitäpä meidän Bagdadiin taikka sen asukkaisin tulee, jossa meidän täytyy joka silmänräpäys nähdä jonkunlaista lakiemme rikkomista? Voimmeko rukoilla heidän kanssaan? Voimmeko syödä heidän kanssaan? Yhtä vähän korkeimmissa toimituksissamme kuin elämämme alhaisimmissa askareissa saamme yhtyä heihin. Jumalamme alttarin äärellä me olemme yhtä paljon kuin kotomme pöydän vieressä eroitetut heistä. Herra, te saatatte olla Bagdadin kuningas, vaan te ette voi samalla olla Juutalainen."
"Minä olen, mikä minä olen. Minä palvelen Sotalaumojen Herraa. Kenties hän armossansa katsoo Nishaburin ja Tigrin päiviä jonkunlaiseksi korvaukseksi jostakin vähäpätöisestä laiminlyömisestä leipojan ja kylvyn sääntöjen suhteen."
"Huomaa minun sanani: leipojan ja kylvyn sääntöjen kautta Alroy nousi ja ilman niitä hän kukistuu. Kansan henki, joka hänellä oli, nosti hänen; ja tämän hengen on Moseksen laki muodostanut. Tähän lakiin nojaantuneena hän olisi todella voinut jättää valtakuntansa jatkaantuvalle jälkeisölle; vaan nyt, vaikka hänen onnensa puu näyttää kasvavan tuoreella maalla; vaikka tuhannet lähteet ravitsevat sen juuria, ja kaste peittääpi oksat, toukka syö sen sydäntä ja huomenna se kaatuu ikäänkuin surkastunut kurbitsi. Voi! voi Israelia! Me olemme kauan eläneet koi-ruoholla; mutta viininsaannon halla parhaana nautinnon hetkenä on peräti katkeraa. Voi! kun minä nostin ylös sinun vaipuneen ruumiisi Genthesman luolassa, ja Davidin tähti tuikahti kirkkaana hohtavilta taivailta, menestystä ennustaen, kuka olisi voinut aavistaakaan tämänkaltaista yötä? Jääkäät hyvästi, Herrani!"
"Seisahdu, Jabaster! sinä vanhin, kalliin ystäväni, minä pyydän sinua, seisahdu!"
Pappi kääntyi hitaasti, ruhtinas epäili.
"Älä lähde pois suutuksissasi, hyvä Jabaster."
"Suruissani, herrani, ainoastaan suruissani, mutta suruni on syvä ja kauhea."
"Israel hallitsee Aasiaa, Jabaster. Miksi me pelkäisimme?"
"Salomon rakensi Tadmorin erämaahan, ja hänen laivastonsa toivat kultaa
Ophirista; vaan kuitenkin Alroy syntyi orjaksi."
"Mutta hän ei kuollut semmoisena. Maailman sultanit ovat kukistuneet minun edessäni. Minussa ei ole mitään pelkoa. Ei, älä mene nyt. Sinun täytyy ainakin vähäisen luottaa tähtiin, oppinut kabbalista. Katso, tähteni loistaa yhtä kirkkaana kuin minun onnenikin." Alroy veti varjostimen pois ja astui Jabasterin kanssa terrassille. Ihana tähti säteili korkealta. Kun he katselivat, sen väri muuttui ja veripunainen meteori välähti esiin sen kehästä ja katosi avaruuteen. Ruhtinas ja pappi katsahtivat yhtä haavaa toinen toiseensa. Heidän kasvonsa olivat vaaleat, kysyväiset ja levottomat.
"Herrani", lausui Jabaster, "lähtekäät Judeaan."
"Tämä tietää sotaa", vastasi Alroy koettaen toinnuttaa mieltänsä. "Ehkä melskeitä Persiassa."
"Melskeitä kotona, ei muualla. Vaara on käsissä. Katso eteesi."
Huikea huuto nousi puutarhoista. Se kuului kolme kertaa.
"Mitä tämä on?" huudahti Alroy todella säikähtyneenä. "Herätä vartioväki, Jabaster, etsi puutarhoissa."
"Se on tarpeetonta ja kenties vahingoksi. Se oli joku henki, joka huusi."
"Mitä se sanoi?"
"Mene, Mene, Tekel, Upharsin!"
VII.
"Tuo vanha juttu: pappi kuningasta vastaan", lausui Honain Alroy'lle, kun hän aamukäynnillänsä kuuli edellisen yön tapaukset. "Minun jumalinen veljeni pyytää saattaa teitä jälleen pappisvallan alle, ja pelkää, että, jos hän rukoilee Bagdadissa eikä Sionissa, hän joutuisi vaan alhaisen lahkon esimieheksi, sen sijaan että hän iloitsisi koko kansakunnan yleisistä tihunneista. Mitä meteoriin tulee, Scherirah on varmaan mennyt virran ylitse samaan aikaan, ja Rumin sultani selittäköön verisen enteen. Huudosta puhuen, minun täytyy, koska en ole todellakaan ensinkään tutustunut henkien kanssa, jättää tuo kummallinen ilmoitus teidän korkeutenne ja minun veljeni suosittujen korvien ja salaisen tiedon tutkittavaksi. Näyttää siltä kuin se monessa suhteessa eroaisi 'Äänen Tyttären' ilmoituksista, koska se ei ollut ainoastaan kovin ankara, vaan, niinkuin näyttää, aivan käsittämätön kaikille muille paitsi sille, jolle sen selittäminen oli tärkeä asia — ja viisaasti hän selittikin, sen minä myönnän. Kun minä rupean teidän korkeutenne kamariherraksi, minä kumminkin takaan, etteivät henget eikä vielä enemmän kammotut vieraat saa häiritä teidän untanne."
"Ruvetkaat kohta virkaanne, hyvä Honain. Kuinka minun persialainen ruusuni jaksaa tänään, suloinen Schireneni?"
"Hän elättää itseään teidän kuvallanne, kun olette poissa. Hän ei salaa minulta mitään, minä voin vakuuttaa sen, teidän korkeutenne."
"Ei suinkaan, me tiedämme, että te olette suuri naisten suosikki,
Honain. Minä pelkään, että joudun mustasukkaiseksi."
"Minä soisin, että teidän korkeudellanne olisi syytä", lausui Honain kainosti.
VIII.
Hebrealaisten kuninkaan ja Bagdadin prinsessan lähestyvät häät julistettiin kautta Aasian. Isoja varustuksia tehtiin Tigrin lakealla suuria juhlia varten. Kokonaiset metsät kaadettiin rakennus- ja polttopuiksi, kemuihin. Kaikki maakuntien ja kaupunkien kuvernörit, kaikki molempain kansakuntien etevimmät upseerit ja aateliset kutsuttiin erittäin ja saapuivat joka päivä kaikessa koreudessaan Bagdadiin. Niitten joukossa Medialaisten ja Persialaisten varakuningas ja hänen nykyinen morsiamensa, prinsessa Miriam, olivat erittäin huomattavat; heitä seurasi melkein kymmenen tuhatta alamaista!
Valta-istuin, johon astuttiin sataa, karmosiinipunaisella veralla verhottua porrasta myöten, ja joka oli peitetty kultaisella kunniakatolla, oli rakennettu keskelle lakeata; sen kummallakin puolella nähtiin matalampi, vaikka yhtä komea valta-istuin. Näitten valta-istuinten edustalla levisi laajalle summattoman suuri cirkus, joksi sata kartakia eli amfiteateria oli muodostettu; näillä oli niin avara väli, että ihmispaljouden hyvin kävi sisään pääseminen. Kartakit olivat peitetyt hopeakirjaisilla silkkikankailla ja kalliilla matoilla; itsekustakin liehui valkoinen ja loistava lippu. Muutamissa oli joukottain taitavia soittoniekkoja, toisissa silmänkääntäjiä, ilveilijöitä ja tarinain kertojia. Viisi kartakia kummallakin puolen valta-istuimia oli määrätty hovia varten; toiset olivat jätetyt kaupungin eri ammattikunnille. Missä olivat hedelmänmyyjät laittaneet kauniin puutarhan, joka hohti kranaati-omenoista ja kurbitseistä ja vesimeloneista, orangeista, manteleista ja pistacianpähkinöistä; — missä asettivat teurastajat näkyviin liha-varansa leikattuna mitä omituisimpiin muotoihin ja villieläinten nahkoja sovitettuina naurattaviksi kuviksi. Tuolla nähtiin turkkikauppiaat, puettuina niinkuin maskeradia varten leopardeiksi, leijoniksi, tiikereiksi ja ketuiksi; ja toisessa kojussa tapetintekiät ylpeillen näyttivät kamelia, joka oli valmistettu puusta, ruovoista, köysistä ja painetusta palttinasta; tämä kameli kävi ympäri aivan kuin elävä, vaikka tuon tuostakin syrjään vedetty varjostin ilmaisi ihmettelevälle kansalle taiturin, joka askaroitsi sisäpuolella omassa teoksessaan. Tuonnempana havaittiin puuvillan-kehrääjät, joitten kartaki oli täynnä kaikenmuotoisia ja kaikenvärisiä lintuja, jotka olivat laitetut heidän ihmeellisestä kasvistaan; ja keskeltä nousi korkea minareti, joka oli kokoon liitetty samasta aineesta ruokojen avulla, Vaikka kaikki luulivat, että se oli rakennettu tiilistä ja savesta. Se oli koristettu kohokuvilla ja sen huippuun oli pantu storkki, joka oli niin taitavasti kaavailtu, että lapset nakkelivat sitä pistacianpähkinöillä. Satulamaakarit osoittivat taitoansa kahden avonaisen kantovuoteen kautta; nämät olivat kumpikin sioitetut dromedarin selkään, ja kummassakin istui kaunis nainen, joka huvitti katselioita sillä, että hän milloin käsillään, milloin jaloillaan heitteli ilmaan köykäisiä, keltanahkaisia palloja. Eivätkä matonkutojatkaan jääneet takapajulle kätevyyttänsä näyttäessään, koska he tavallisen lipun asemesta olivat kaislasta neuloneet suuren banerin, johon oli ommeltu kaksi riviä kusilaisia kirjaimia — Alroy'n ja Schirenen onnelliset nimet. Mutta itsekussakin kartakissa nähtiin todellakin joku kummastuttava merkki Bagdadin rikkaudesta ja verratonten taiturein keksiväisyydestä.
Yliympäri tätä ääretöntä cirkusta oli pitkät matkat joka taholla lakea kaunistettu lukemattomilla teltoilla. Määrättyjen välien päässä oli kaikenlaisilla ruoka-aineilla täytettyjä pöytiä, ja näitten luona palvelioita yleisön käskettävinä: viinipulloja ja sorbeti-astioita ynnä loppumattomiin asti koreja täynnä suloisia hedelmiä ja lautasia, joihin oli ladottu virvoittavia sokurileivoksia. Vaikka nämät olivat kaikkien tulevien nautittavina, löytyi varoja niin runsaasti, että juhlapöydät näyttivät aina olevan täpösen täynnä; ja, että kansan ilo olisi täydellinen, sallittiin jokaisen altiisti huvitella millä tavalla hän vaan parhaaksi katsoi, näin kuuluvan julistuksen kautta:
"Tämä on kemujen, huvien ja ilon aika. Älköön kukaan moittiko toista älköönkä toista vastaan valittako: älköön kukaan rikas sortako ketään köyhää eikä väkevä heikkoa: älköön kukaan kysykö toiselta: 'miksi tämän teit?'"
Miljonittain ihmisiä oli kokoontunut tähän paratiisiin.
He riemuitsivat, he söivät ja joivat, he tekivät tepposia, tanssivat, lauloivat. He kuuntelivat Arabian tarinoitsiain kertomuksia, jotka taikoja täynnänsä viehättivät kaikkia, taikka he heltyivät jonkun Persian runoilian laulusta, kun hän kuvaili sankarittarensa kuun valaisemaa otsaa ja rakkautta sairastavan sankarinsa nääntyvää ja kalveata haamua; he katselivat kummastuksella Gangeen silmänkääntäjän temppuja taikka nauroivat Syrian sävytaition harjaantunutta sukkeluutta ja näytettyjä kujeita. Ja ihastuneimmilta säästyi kuitenkin vielä silmänluonti Egyptin tanssijattarein vietteleviin liikenteisin ja hekumalliseen sulouteen. Joka paikassa vallitsi laulu ja leikki, harvinaisuus ja ihanuus. Kerta ihmiset unhottivat huolensa ja antautuivat määrättömään nautintoon.
"Minusta tulee kohtelias mies", lausui Kisloch, Kurdilainen, saattaen yhtä seuruetta johonkin näytäntöön.
"Ja minusta lempeä", vastasi Kalidas, Indialainen. "Mies, kuinka rohkenet rikkoa julistusta ja piestä tätä lasta?" Hän kääntyi yhden pöydänkattajan puoleen, joka paraikaa suomi jotakin onnetonta kamelin-ajajaa, jolta juhta oli kompastunut ja kaatuessaan särkenyt taakkansa, kaksi posliinikoria.
"Ajattele omia asioitasi, ystävä", vastasi pöydänkattaja, "ja kiitä onneasi, että sinäkin kerta eläessäsi saat oikein aterioita."
"Tälläkö tapaa upseeria puhutellaan?" sanoi Kalidas, Indialainen; "melkeinpä minun tekee mieli katkaista kieli suustasi."
"Älä yhtään huoli, pikku poikani", lausui Guebriläinen, "tässä saat dirhemin. Juokse tiehesi ja ole iloinen."
"Kah ihmettä!" irvisteli Neekeri, "hän antaa almuja."
"Ja te olette sukkela", vastasi Guebriläinen. "Tämäpä on kummallinen päivä."
"Mitä nyt tehdään?" kysyi Kisloch.
"Syödään päivällistä", esitteli Neekeri.
"Niin! tämän platanipuun alla", lausui Kalidas. "Hauska on olla yksinään. Minä vihaan kaikkia paitsi meitä itseä."
"Seisattukaat tähän, vanha konna", huudahti Guebriläinen. "Mikä sinun nimesi on?"
"Minä olen yksi hadshi", vastasi ystävämme Abdallah, armeliaan kauppiaan Alin perhekuntalainen, joka tänä päivänä oli hovipalveliain joukossa.
"Oletteko te edes Juutalainen, te rosvo?" kysyi Guebriläinen. "Tähän aikaan ei maksa vaivaa olla mitään muuta. Tuokaat vähäisen viiniä, te kirottu giauri!"
"Heti", lisäsi Kisloch, "ja pilau'ta."
"Ja manteleilla täytetty metsäkauris", sanoi Kalidas.
"Ja muutamia sokuripapuja", lausui Neekeri.
"Joutuin, te riivattu pakana, taikka minä paiskaan tämän keihään selkäänne", huudahti Guebriläinen.
Nöyrä Abdallah kiiruhti pois ja palasi pian takaisin, kantaen kahta viinipulloa, ja perässä neljä palveliata, itsekullakin tarjoinlauta, joka oli herkkuja täynnä.
"Mihin pyritte, hirtehiset?" murisi Kisloch; "jääkäät oikeauskoisia palvelemaan."
"Me saamme olla enemmän rauhassa, jos olemme itseksemme", kuiskasi
Kalidas.
"Pois siis, koirat", ärjäsi Kisloch.
Abdallah ja hänen palveliansa riensivät pois, mutta kutsuttiin tuota pikaa takaisin.
"Miks'ette tuoneet minulle Schirazin viiniä?" kysyi Kalidas palavin silmin.
"Tämä pilau on liian väkevää", pauhasi Kisloch.
"Te olette tuoneet minulle lampaan ja pistacianpähkinöitä eikä metsäkaurista ja manteleita", lausui Guebriläinen.
"Ei puoliksikaan sokuripapuja", sanoi Neekeri.
"Kaikki on päin seiniä", julisti Kisloch, "menkäät ja tuokaat meille yksi kabobi."
Vähitellen tämäkin vallaton seura kuitenkin tyytyi, ja istuen platanipuunsa alla ja ahmaten kaikenlaisia Idän herkkuja he kävivät leppeämmiksi samalla kuin heidän ruokahalunsa väheni.
"Juodaan, Kalidas, ja sitten yksi laulu", sanoi Kisloch.
"Sitä harvoin tarjotaan", arveli Guebriläinen, "no, Kally, se innostuttaisi sinua."
"Nyt lasketaan siis; muistakaat kööriä."
Kalidaan laulu.
Juo, juo ainiaan,
Älä muuta muistakkaan!
Mit' ystävyys on? lempi? maine?
Haihtuvat kuin meren laine.
Laske huoles, murheeton,
Viinivirran aaltohon.
Niin! heitä huoles maljaan vaan,
Juo ne sitten nopeaan!
Juo, juo ainiaan,
Älä muuta muistakkaan!
"Kuulkaat, torvet soivat! Kuningas ja kuningatar! Juhlakulkue tulee.
Kiiruhtakaamme pois."
"Taas! he ovat varmaan aivan lähellä. Joutukaamme, että saamme hyvän paikan.°
"Särkekäät kaikki maljat ja vadit. Tulkaat pois!"
Kymmenen tuhannen symbalin helistessä ja lukemattomien torvien raikkuessa ihmiset juoksivat kaikkialta suurta cirkusta kohden. Kaukaa nähtiin loistava juhlasaatto, hääjoukon ensimäiset rivit, astuvan Bagdadin portista ulos.
Ensin tuli viisi-sataa kukilla seppelöittyä tyttöä, yhtä kauniit kuin ne ruusun-ummut, jotka koristivat heidän hiuksiansa. Heidän liehuvat vaatteensa olivat valkeammat kuin joutsen, ja itsekukin heistä piti kädessänsä palmupuun oksan.
Heitä seurasi joukko komeita soittoniekkoja, verhottuina kultaisilla vaipoilla ja toitottaen hopeisia torvia.
Sitten viisi-sataa nuorukaista, jotka hohtivat kuin tähdet, puettuina valkoisiin ketunnahkaisiin nuttuihin ja kantaen mikä hedelmä- mikä kukkakoria.
Heidän perästänsä tuli joukko komeita soittoniekkoja, verhottuina hopeisilla vaipoilla ja toitottaen kultaisia torvia.
Kuusi valittua ratsua koreilla satulaloimilla, jotka olivat reunustetut sopelin nahkalla.
Medadin lippu.
Medad pikimustalla Arabian juoksialla; häntä seurasi kolme sataa upseeria hänen osastostansa, kaikki ratsastaen puhdasrotuisilla hevosilla.
Orjia, kantaen Medadin häälahjaa, kuutta oivateräistä Damaskon miekkaa.
Kaksitoista valittua ratsua koreilla satulaloimilla, joita itsekutakin anatolialainen palvelia talutti.
Ithamarin perhekunta sinipunaisissa, kärpän nahkalla reunustetuissa vaatteissa.
Ithamarin lippu.
Ithamar lumivalkoisella Anatolian juoksialla; hänen seurassaan oli kuusi sataa upseeria hänen osastostansa, kaikki ratsastaen puhdasrotuisilla hevosilla.
Orjia, kantaen Ithamarin häälahjaa, kultaista vaasia, rubineja täynnänsä, punasinervällä istuimella.
Sata Neekeriä nenän läpitse pujotetuilla timanttirenkailla, puhaltaen soittimillaan ja päristäen vaskirumpujansa.
Bagdadin kaupungin lippu.
Bagdadin asukasten lähetyskunta.
Kaksi sataa muulia satini-satulaloimilla, jotka olivat kirjotut kullalla ja joista vähäiset kultakellot riippuivat. Nämät kantoivat sitä vaattehistoa, jonka kaupunki oli antanut prinsessalle. Itsekunkin muulin vieressä astui tyttö, puettuna tähtisiipiseksi Periksi, ja kammottavaksi Diviksi hankittu poika.
Egyptin lippu.
Egyptin Hebrealaisten lähetyskunta, ratsastaen hopeavalkoisilla dromedareilla.
Viisikymmentä orjaa; jotka kultaisilla hihnoilla kantoivat heidän lahjaansa prinsessalle, isoa, kauniisti leikattua jaspis-ammetta. Tämä oli jonkun muinaisen temppelin sarkophagi, ja hinnaksi oli maksettu mahdottomia summia.
Syrian lippu.
Pyhän maan Hebrealaisten lähetyskuuta, rabbini Zimri itse etupäässä, jokainen kantaen kädessänsä lahjaansa morsiusparille, kallista vaasia, joka sisälsi multaa Sionin vuorelta.
Hamadanin lippu.
Hamadanin asukasten lähetyskunta kunnian-arvoisen Bostenagin johdolla.
Kaleb talutti hänen upeata ratsuansa.
Hamadanin kaupungin lahja David Alroy'lle, annettuna hänen oman neuvonsa mukaan: se malja, jossa Vankeuden Ruhtinas vei veronsa ja joka nyt oli täytetty hiekalla.
Viisikymmentä valittua ratsua komeilla satulaloimilla, joita itsekutakin medialainen taikka persialainen palvelia talutti.
Abnerin ja Miriamin perhekunta, yhteensä kaksitoista sataa henkeä, puettuina norsunluisiin ja kultaisiin rengashaarniskoihin.
Medialaisten ja Persialaisten lippu.
Kaksi valkoista elefanttia, kultaisilla kantovuoteilla kulettaen varakuningasta ja hänen puolisoansa.
Abnerin lahja Alroy'lle, kaksitoista uhkeata, juvelivaljaista elefanttia; jokaista talutti Indialainen, puettuna norsunluiseen ja kultaiseen rengashaarniskaan.
Miriamin lahja Schirenelle. Viisikymmentä Roknabadin ruusuntaimea, valkoinen, viidenkymmenen jalan pitkä kashmirishaali, joka oli laskostettu viuhkaimen kahvaan; viisikymmentä varjostinta, itsekukin tehty yhdestä rok-linnun sulasta; ja viisikymmentä kristallivaasia täynnänsä erinomaisia suitsutuksia jokainen lukittu kalliskivisellä taikakalulla.
Näitten perästä seurasi eunukkivartiosto.
Tuosta tuli seraljin soittokunta, kolme sataa kääpiötä, todella ilkeät nähdä, mutta etevimpiä soittotaitioita koko maailmassa.
Salomonin hevoset, yhteensä sata, itsekunkin otsassa luonnon tähti, ilman satulaloimitta ja talutettuna vaan timanttisuitsella.
Alroy'n ja Schirenen perheenväki. Yksinäisenä herra Honain, ratsastaen kastanjankarvaisella, hopeakenkäisellä juoksialla; ratsastajan oma puku oli vaaleanpunainen ja somistettu hopeatähdillä. Hänen ruusunvärisestä turbanistansa riippui heiluva timantti-töyhtö, hohtaen tuhansista läikkyvistä väreistä.
Kaksisataa paagia seurasi häntä; ja sitten sekä mies- että naispalvelioita pulskissa vaatteissa, yhteensä melkein kaksituhatta; he kantoivat harvinaisia vaaseja, kiiltäviä korulippaita ja kalliita viittoja.
Nyt tuli rahanvartia ja kaksi sataa hänen käskyläistänsä, heitellen kultadirhemejä kaikille tahoille.
Salomonin valtikka, jota Asriel itse kantoi.
Komeat ja korkeat, sinisestä emaljista tehdyt triumfivaunut; pyörät kullasta, rattaan-navat turkoseista ja briljanteista; kaksitoista lumivalkoista ja pyhää hevosta edessä, neljä rinnakkain. Vaunuissa Alroy ja Schirene.
Viisituhatta Pyhän Vartiakunnan soturia päätti juhlakulkueen.
Keskellä kansan huutoja tämä loistoisa juhlaseurue liikkui lakean poikki ja astui ympäri laveata cirkusta. Voittaja ja hänen morsiamensa nousivat valta-istuimellensa; tämän portaat olivat täynnä nuorukaisia ja tyttöjä. Valta-istuimella, heidän oikealla puolellansa, istui kunnian-arvoinen Bostenag; vasemmalla uljas varakuningas ja hänen puolisonsa. Kartakeihin molemmin puolin oli hoviväkeä asettunut.
Lähetyskunnat toivat esiin lahjansa, päälliköt osoittivat kunnioitustansa, kaupungin ammattikunnat menivät järjestänsä valta-istuimen ohitse ja näyttivät erityisiä taitojansa. Kolme kertaa julistus kuulutettiin torvien soitolla, ja nyt kilpaleikit alkoivat.
Tuhat ratsumiestä syöksähti arenalle ja heitti keihäitänsä. He laskivat täyttä laukkaa, he seisauttivat tuliset juoksiansa yhtäkkiä ja paiskasivat pitkät peitsensä vähäiseen, vaan välkkyvään pilkkaan, joksi oli laitettu harvinaisen ja komean linnun kuva. Voittajat vastaan-ottivat palkintonsa prinsessan omasta kädestä: koreita shaaleja, juvelikahvaisia tikareita ja kalliskivisiä rukousnauhoja. Milloin torvet ilmoittivat, että palkinto annettiin varakuningattarelta, milloin kunnian-arvoiselta Bostenagilta, milloin voitollisilta kenraaleilta taikka uskollisuuttansa vannoneilta lähettiläiltä, milloin ammattikunnilta, milloin Bagdadin, milloin Hamadanin kaupungilta. Hetket vierivät pois suurenlaisessa ja herkeämättömässä vaihtelevaisuudessa.
"Minä soisin, että olisimme yksinämme, oma Schireneni", lausui Alroy morsiamellensa.
"Niin minäkin; ja kuitenkin tuntuu minusta hauskalta, kun näen koko
Aasian Alroy'n jalkain juuressa."
"Eikö aurinko koskaan laske! Anna minun leikitellä sinun kätesi kanssa."
"Hiljaa! Katso, Miriam nauraa."
"Rakastatko sinä minun sisartani, oma Schireneni?"
"Sinun jälkeesi kaikkein enimmin."
"Ei puhuta sisarestani, vaan itsestämme. Luuletko, että aurinko pian laskee, rakkahani?"
"Minä en voi nähdä; sinun silmäsi häikäisevät minua — ne ovat niin loistavat, niin ihanat!"
"Oi! minun henkeni, minä tahtoisin huokailla rakkauttani sinun povellasi."
"Sinä olet hyvin totinen."
"Niin rakkauden laita aina on."
"Ei, armaani! Minun se saattaa hurjaksi ja haaveksivaksi. Nyt minä olisin valmis yrittämään vaikka mitä. Minä tahtoisin, että meillä olisi siivet, ja silloin me lentäisimme pois."
"Katso, minun täytyy tervehtiä tuota kilpavoittajaa. Täytyykö minun hellittää sinun kädestäsi! Kallis käsi, jää hyvästi. Ajattele minua, sillä välin kuin minä puhun, sydänkäpyni. Se on tehty. Anna takaisin kätesi taikka minä kuolen. Mitä tämä on?"
Ratsumies, joka ei ollut juhlapuvussa, vaan peitetty pölyllä, ajaa lennähti cirkusta päin; kädessään hän piti pitkää peistä, jonka päähän oli pistetty paperikääry. Kilpaleikkien valvojat koettivat estää häntä pääsemästä eteenpäin, mutta hän ei ottanut seisahtuakseen. Hänen sanomansa oli kuninkaalle yksistänsä. Huhu, että uutisia armeijasta oli tullut, levisi kansaan. Uutisia armeijasta olikin tullut. Yksi voitto lisäksi! Scherirah oli kukistanut Rumin sultanin, joka nyt anoi rauhaa ja liittoa. Totta puhuen, sanoma oli jo päivän valjetessa saapunut perille, mutta sievätapainen Honain oli sovittanut niin, ettei sitä ilmoitettaisi kuin myöhemmin ja julkisemmalla hetkellä.
Tätä lisäystä kunniakkaan päivän ilo tuskin kaipasi. Mutta kansa riemuitsi, kultadirhemejä jaettiin kahta runsaammin, ja kaikki pitivät tätä sanomaa juhlallisena vahvistuksena Jehovan taikka Allah'n puolelta tämän aamun juhlamenojen suhteen.
Aurinko laski, hovi hankki lähtöä ja palasi samalla komeudella seraljiin. Alkoi täysi pimeä, tulitorni, joka valaistiin kaukaisella kunnaalla, ilmoitti, koska Alroy ja Schirene astuivat morsiuskammioonsa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin taikavoiman kautta, avara kaupunki, joka moskea, joka minareti ja torni ja terrassi ja koko lakea ja lukemattomat teltat ja suunnattoman suuri cirkus ja tuo vanha ja kaarteinen virta heiskuivat valkeista. Joka paikasta joku lamppu, joku tulisoitto, joku lyhty, joka oli maalattu jos jollakin värillä, vilkahti esiin; summattoman suuret hopealta hohtavat valkeat välkkyivät jokaisesta kartakista, ja kauhean isot, punaiselta paistavat ilotulet lekahtivat ylös pitkin taivaan rantaa.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tätä verratonta iloa lakkaamatta kesti, vaikka yhä vaihdellen. Kauan, kauan Hebrealaisten ruhtinaan ja kalifin tyttären häitä muisteltiin; kauan, kauan jälestäpäin Tigrin tasangon miehet istuutuivat tähdikkään virran rannalle kertomaan tätä kummallista tarinaa ihmetteleville jälkeisille.
Kuinka kuuluisa mies David Alroy nyt oli! Hän oli maailman mahtavimman valtakunnan hallitsia ja oli puolisokseen saanut kaikkein kauniimman prinsessan; onnellinen ja kuuluisa kansa ympäröitsi häntä, voittamattomat armeijat vartioivat häntä; hän oli semmoinen, jolle maa altiisti antoi kaiken hyvyytensä ja taivas suosionsa — ja kaikki nämät hänen oman neronsa kautta!