Alroy: Romani

by Earl of Beaconsfield Benjamin Disraeli

SEITSEMÄS OSA.

I.

"Teidän askeleenne ovat levottomat, heimolaiseni."

"Niin mielenikin on."

"Kaikki käynee hyvin."

"Miriam, me olemme nähneet parhaan aikamme. Valmista itseäsi suruun, armas tyttö. Minä en huoli itsestäni, sillä minä olen vanha, ja ikä muuttaa meidät kaikki sankariksi. Minä olen kärsinyt, ja voin kärsiä enemmän. Kun lähestymme loppuamme, näyttää siltä, kuin tunteemme jähtyisivät. Minä olen nähnyt tavarani, jonka huolellisen elämän työllä kokosin, yhtenä aamuna häviävän; minä olen nähnyt kansani, tuon heikon jäännöksen, joka kuitenkin oli kansa, hajonneena taikka vielä huonompana. Minä olen itkenyt heitä, vaikkei mikään itsekkään surun kyynel ole koskaan kostuttanut tätä rypistynyttä poskea. Jospa vaan olisin yksinäni — niin! siinä kipuni on. Päivieni lohdutus on nyt minun suruni."

"Älkäät itkekö minun tähteni, kallis heimolaiseni. Rukoilkaamme ennemmin, ettei meidän Jumalamme hylkää meitä."

"Me emme ymmärrä, milloin meidän käy hyvin. Meidän elämämme kului tyvenesti, ja silloin nurisimme. Menestyessämme me nurisimme, ja nyt meitä on syystä rangaistu. Entisyyden muisto on Israelin hukka. Entisyys on pelkkä unelma; ja valvovassa nykyisyydessä meidän olisi pitänyt karkoittaa tuo raukaiseva varjokuva. Miksi tahdoimme päästä vapaaksi? Me nurisimme vankeuttamme. Tämä vankeutta on: tämä kostea, himmeä koppi, johon ovat panneet meidät kuolemaan."

"Voi! nuoruus, maltiton nuoruus, sinun olemuksesi on hävitys. Eilen vielä lapsena — tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin kanneskellut häntä, taitamatonta lasta, sylissäni, ja nyt meidän kansamme on kukistunut hänen tekojensa kautta. Minä en tahdo ajatella sitä; se vie minulta järjen."

"Rakas heimolaiseni, me olemme eläneet yhdessä, ja me kuolemme yhdessä, ja molemmat toisiamme rakastaen: mutta minä rukoilen teitä — älkäät puhuko kovia sanoja Davidista."

"Tuleeko minun ylistää häntä?"

"Älkäät puhuko mitään. Mitä hän on tehnyt, jos se tehtiin vihapäissä, on kaikki kunniallista. Olisittekohan suoneet, että hän olisi säälinyt Alschirokia?"

"En ikinä! Minä olisin itse surmannut hänen. Urhoollinen poika, hän teki velvollisuutensa, ja minä — minä, Miriam, sinun heimolaisesi, jota selän takana sormella osoitetaan ja jota sanotaan saituriksi, petinkö minä tänä koetuksen hetkenä? Säästinkö minä aarteitani, kun piti pelastaa kansani? Vetäysinkö pois mistäkään tämän ajan vaivoista ja huolista? Lujuutta kysyvä aika, Miriam, mutta, nykyiseen verrattuna, temppelin rakentamista —"

"Te olitte silloin sama kuin aina olette olleet, paras ja viisain. Ja koska meidän isiemme Jumala ei jättänyt meitä tässäkään tuiman tuskan erämaassa, minä osoitan kiitollisuuttani sillä, että uskon häneen ja ylistän hänen entistä laupeuttansa, kun rukoilen häneltä vielä enempää."

"No, no; elämän täytyy loppua. Se tunti lähestyy, jolloin meidän tulee kohdata hallitsioitamme ja heidän näkötutkintoansa; oivallinen oikeus, joka alkaa uhkauksilla ja päättyy kidutuksiin. Sinä olet ääneti, Miriam."

"Minä puhun Jumalani kanssa."

"Mitä tämä hälinä tietää? Joku olento liikkuu pimeän rautaristikon takana. Vankivartiamme. Ei, ei. Se on Kaleb! Uskollinen lapsi, minä pelkään, että olet joutunut vaaran suuhun."

"Minä tulen käskettynä, Herrani, ja tuon hyviä uutisia."

"Hän hymyilee. Onko se mahdollista? Puhu, puhu!"

"Alroy on ottanut vangiksi kuvernörimme haremin, kun se matkusti Bagdadista tähän kaupunkiin, vartioittuna hänen parhailta sotureiltansa. Ja hän on lähettänyt ehdottelemaan, että se vaihetettaisiin teihin ja teidän perheesenne. Ja Hassan on vastannut, etteivät hänen naisensa saa kiittää kuin hänen miekkaansa vapaudestaan. Mutta kuitenkin ovat hän ja teidän heimolaisenne lähettiläs sopineet niin, että molempain vankeja kohdellaan kaikella soveliaalla kunnioituksella. Teitä käsketään sentähden palajamaan jälleen palatsiinne, ja sotatorvi kaikkuu nyt suuren moskean edessä, kutsuen koko armeijaa yhteen Alroy'ta vastaan, sillä Hassan on vannonut tuovansa hänen elävänä tai kuolleena Hamadaniin."

"Kuvernörin haremi, jota hänen parhaat soturinsa vartioivat! Tämä on suuri teko. Hän muisti meitä. Uskollinen poika! Kuvernörin haremi! — hänen parhaat soturinsa! Tämä on mainio teko. Minä näen, että Herra on hänen kanssaan. Hänellä on suuren isänsä sydän. Ajattele vaan, että David, lapsi! — Minä kanneskelin häntä — usein. Kaleb! Lieneekö tämä David, meidän Davidimme, lapsi, tyttö? Hän surmasi kuitenkin Alschirokin! Miriam! missä hän on? Hyvä Kaleb, katso emäntääsi; hän on vaipunut maahan. Aivan tainnoksissa! Tuo vettä. Se ei ole aivan puhdasta — mutta me pääsemme pian palatsiimme. Kuvernörin haremi! Minä en saata uskoa sitä. Sirota vettä, sirota. Davidko otti ne vangiksi? No, kun he kulkevat ohitse, meidän täytyy kääntää pois päämme emmekä uskalla katsella heitä. Enemmän vettä: minä hieron hänen kättänsä. Se on lämpöisempi! Hänen silmänsä aukenevat. Miriam, oivallisia uutisia, lapseni! Kuvernörin haremi! — minä en saata sitä uskoa!"

II.

Vielä kerta omien seiniemme suojassa, Kaleb. Tämä on ihmeitä täynnä. Minusta tuntuu kuin olisin nuori jälleen. Tämä on koti; vaan kuitenkin minä olen vanki. Sinä sanoit, että armeija kokoontui; hänellä ei suinkaan liene mitään menestyksen toivoa. Luuletko sinä, Kaleb, että hänellä on mitään toivoa? Minä soisin, että hän kuolisi. Minä en tahtoisi, että hän joutuisi vangiksi. Minä pelkään meidän kidutuksiansa. Me kuolemme myöskin; me kuolemme kaikki. Nyt minä olen ulkopuolella vankihuonetta, minusta tuntuu kuin voisin vaikka taistella. Onko se tosi, että hän on ruvennut rosvojen seuraan?"

"Minä näin sanansaattajan ja kuulin, että hän ensiksi meni muutamien rosvojen luo erämaan raunioihin. Hän oli tutustunut niitten kanssa pilgrimiretkellänsä. Sanotaan, että heidän johdattajansa on meidän kansalaisiamme."

"Se ilahuttaa minua. Hänen sopii siis syödä niitten kanssa. Minä en soisi, että hän söisi saastaisia aineita Ismaeliitain luona."

"Herra! kansamme kokoontuu hänen ympärillensä kaikilta suunnilta. Kerrotaan, että Jabaster, tuo suuri kabbalista, on tuonut hänelle kymmenen tuhatta miestä vuorilta."

"Tuo suuri Jabasterko! siinä tapauksessa on joku toivo. Minä tunnen Jabasterin hyvin. Hän on liian viisas rupeamaan mihinkään järjettömään yritykseen. Oletko varma, että se oli Jabaster? Se on suuri nimi, varsin mahtava henki. Minä olen kuullut semmoisia asioita tästä Jabasterista, että sinä ällistelisit niinkuin Saul haamun edessä! Ajattele vaan, että meidän Davidimme, Kaleb, nostaa tämmöistä melua! Minä olen toivoa täynnä. Minä en ole mielestäni enää mikään vanki. Hän voitti haremin vartioväen, ja kun hän nyt on saanut Jabasterin luokseen, hän kukistaa heidät kaikki."

"Sanansaattaja kertoi minulle, että hän vangitsi haremin ainoastaan vapauttaakseen heimolaistansa ja sisartansa."

"Hän rakasti aina minua; minä olen tehnyt velvollisuuteni häntä kohtaan; minä luulen tehneeni. Jabaster! no, ystävä, siinä nimessä on joku taikavoima! Löytyy miehiä Bagdadissa, jotka nousisivat keskellä yötä vuoteeltaan Jabasteriin yhtyäksensä. Minä toivon, että David noudattaa hänen neuvojansa kaikissa asioissa. Minun olisi pitänyt tavata hänen palveliansa, minä olisin voinut lähettää sanan hänelle."

"Herra! Ruhtinas Alroy ei kaipaa suuresti neuvonantajia, sen minä voin kertoa teille. Jutellaan, että hänellä on suuren Salomonin valtikka, jota hän itse on käynyt ottamassa noista tuntemattomista hautakammioista Palestinassa."

"Salomonin valtikka! — jospa vaan voisin uskoa sitä! Tämä on ihmeitten aikakausi. Missä me olemme? Kutsu Miriam tänne, minä kerron hänelle nämät. Ajattele vaan, että David — joka on vaan lapsi — meidän Davidimme pitää Salomonin valtikkaa! Entä Jabaster! Minulla on luja usko. Herra hämmentäköön vihollisensa!"

III.

"Armas Rachel, minä pelkään, että vaivaan sinua; suloinen Beruna, minä kiitän sinua huolenpidostasi. Minä voin nyt paremmin; isku oli ankara. Nämät ovat kummallisia uutisia, tytär."

"Kyllä, rakas emäntä! Kuka olisi uskonut, että teidän veljenne olisi ilmestynyt päällikkönä?"

"Minä luulin aina, että hän oli rauhallisin olento maanmassa", lausui
Beruna, "vaikka hän tappoi Alschirokin."

"Hänen suustansa ei saanut koskaan sanaakaan", väitti Rachel.

"Hän kävi aina uneksien itseksensä", jatkoi Beruna.

"Ja jos puhutteli häntä, hän aina kääntyi pois", sanoi Lea.

"Taikka punehtui", lisäsi Imra.

"No, minä puolestani", lausui ihana Batseba, "minä arvelin aina, että ruhtinas David oli suuri nero. Hänellä oli niin kauniit silmät!"

"Minä toivon, että hän voittaa Hassan'in", sanoi Rachel.

"Niin minäkin", lausui Beruna.

"Olisi hupaista tietää, mitä hän on haremin tehnyt", sanoi Lea.

"Minun luullakseni hän ei tohdi puhutellakaan heitä", arveli Imra.

"Sinä erehdyt suuresti", intti Batseba.

"Kuulkaat!" sanoi Miriam.

"Se on Hassan", lausui Batseba; "jospa hän ei koskaan palaisi!"

Seldshukien julmat rummut räikkyivät, sitten sotatorven kimeä toitotus, ja ennen pitkää hevoskavioin töminä. Huoneestansa varjostinten takaa Miriam ja hänen neitsyensä näkivät sen loistavan joukon turbanipäisiä ratsumiehiä, joka, kiiltäen kalliissa aseissa ja komeissa shaaleissa ja uljaasti heiskaroiden tulisten ratsujensa selässä, nyt lähti kukistamaan ja voittamaan Israelin ainoata toivoa. Nokimustalla arabialaisella hevosellansa ratsasti ylpeä Hassan itse. Kun hän kulki äskeisten vankiensa asunnon ohitse, häntä joko virkistytti tulevan voiton iloinen ajatus taikka hän arvasi, että ristikon takaa kirkkaat silmät ja ihanat kasvot katselivat hänen soreuttansa. Sen vuoksi kopea, mutta kaunis Seldshuki heilutti käyräsapeliansa päänsä ympäri ja pakoitti samalla hevostansa semmoisiin asemiin, että ratsastajan taito tuli näkyviin.

"Hän on kauniimpi kuin Alschirok", lausui Rachel.

"Katso tuota shaalia!" sanoi Beruna.

"Hänen käyräsapelinsa välkkyi kuin salama", arveli Lea.

"Ja hänen ratsunsa oli musta kuin ukkosen pilvi", lisäsi Imra.

"Paha silmä sattukoon häneen!" sanoi Batseba.

"Herra", huudahti Miriam, "muista Davidia ja kaikkia hänen kärsimistänsä!"

IV.

Erämaan autioksi heitetty kaupunki tarjosi aivan toisenlaisen näyn kuin sen, joka kohtasi Alroyn hämmästyneitä silmiä, kun hän ensin näki sen jalot tornit ja astui sen äänettömiä, palatseilla pallistettuja katuja myöten.

Portin ulkopuolelle oli asetettu avara leiri noita matalia, mustia telttoja, joita Kurdilaiset ja Turkomanit tavallisesti käyttivät; pääkadut olivat täynnä vireitä ihmisparvia, jotka puuhasivat kaikissa sodan valmistuksissa ja säännöttömän ja uskaliaan elämän hälisevissä hankkeissa; hevoset olivat sioitetut hävinneisin huoneisin, ja korkeat kamelit kohottivat sävyisät kasvonsa pylväsryhmien keskeltä taikka kyykistyivät levollisina polvillensa kaatuneitten kuvapatsaitten ja luhistuneitten obeliskein välissä.

Kaksi kuukautta oli tuskin kulunut siitä, kun Alroy ja Jabaster olivat tulleet Scherirah'n leiriin ja ilmoittaneet hänelle pyhän lähetyksensä. Hänen kovettunut sydämensä, hänen, jonka äiti oli Juutalainen, oli taipunut heidän ylhäältä saatuihin ennustuksiinsa. Hän ryhtyi heidän asiaansa koko kääntyneen innolla, eivätkä hänen kirjavat joukkonsa kauan epäilleet ruvetessaan semmoiseen uskoon, joka, samalla kuin se tarjosi varmaan vaaroja ja erinomaisia seikkoja, lupasi rikkautta, jopa valtaakin. Erämaan kaupungista uusi Messias lähetti sanansaattajansa naapurikaupunkeihin ilmoittamaan, että hän oli tullut veljiensä luo, jotka olivat vankeudessa. Hebrealaiset, ylpeä ja kankeaniskainen sukukunta, vastaan-ottivat lemmityn ruhtinaansa ilmoituksen ihastuksella. Davidin jälkeisellä ja Alschirokin surmaajalla oli kaksinkertainen oikeus heidän luottamukseensa ja alamaisuuteensa, ja läheisistä Kalifatin kaupungeista Hebrealaisten jaloimmat nuorukaiset lähtivät miehissä osoittamaan kunnioitustansa Salomonin jälleen saavutetulle valtikalle.

Alusta hallitus piti tätä asiaa aivan mitättömänä, ja Seldshukien sultani tyytyi siihen, että hän määräsi hinnan veljensä murhaajan hengestä; mutta kun useista kaupungeista pakkoveroa otettiin ja monta Moslemin karavania oli Abrahamin ja Isaakin ja Jakobin Jumalan nimeen pidätetty ja ryöstetty, käskyt toimitettiin Bagdadista Hamadanin uudelle kuvernörille, Hassan Subah'lle, että hän kukistaisi rosvot elikkä kapinoitsiat ja lähettäisi David Alroy'n elävänä tai kuolleena pääkaupunkiin.

Hebrealaisten joukosta Alroy'hin yhtyneet tyytymättömät saivat hiljaisemmilta, mutta kuitenkin samantunteisilta veljiltänsä tarkat tiedot kaikista asioista, jotka tapahtuivat vihollisen pääkortterissa. Samana päivänä saapui erämaan kaupunkiin vakoilioita, jotka ilmoittivat Alroy'lle, että hänen heimolaisensa oli heitetty vankeuteen Hamadanissa ja että joukko valituita sotureita lähti saattamaan jotakin kuninkaallista haremia Bagdadista Persiaan.

Alroy karkasi itse tämän vartioväen kimppuun, hajotti ne kokonaan ja vangitsi heidän hoidokkaansa. Nämät tunnettiin Hamadanin kuvernörin haremiksi, ja, jos kohta pettynyt toivo vähän aikaa vihavoitti vangitsian liian vilkasta mieltä, saalis kuitenkin aikaan saatti, niinkuin jo olemme nähneet, hänen kalliitten, vaikka kaukaisten ystäviensä vapauden ja turvallisuuden. Tämä tapaus joudutti sen armeijan lähtöä, jota Hamadanissa varustettiin hänen perikadokseen. Vimmattu Hassan Subah kavahti ylös divaniltansa, tarttui käyräsapeliinsa, ja, niitä apujoukkoja odottamatta, joita hän oli likeisiltä päälliköiltä vaatinut, käski väkensä ratsahille ja kiiruhti kahdentuhannen uljaan seldshukilaisen hevosmiehen etupäässä puolustamaan rakkauttansa ja kostoansa tyydyttämään.

Samassa amfiteaterissa, johon Alroy astui ensi kerran vankina, istui hän nyt neuvottelemassa. Hänen oikealla puolellansa oli Jabaster, vasemmalla Scherirah. Eräs nuorukainen, tuskin vanhempi kuin hän, mutta pitkä kuin palmupuu ja voimakas kuin nuori leijona, oli neljäs päällikkö. Tuonnempaa näkyi noin viisikymmentä täysi-aseista soturia, mitkä seisoen, mitkä permannolla venyen.

"Onko väki luettu, Abner?" kysyi Alroy nuorukaiselta.

"On; kolme sataa sotakuntoista ratsumiestä ja kaksituhatta jalkasoturia; mutta jalkaväeltä puuttuu aseita."

"Herra on ne ajallansa lähettävä", lausui Jabaster, "anna heidän silla välin yhä laittaa heittokeihäitä."

"Luottakaamme Herraan", lausui Scherirah itseksensä, painaen alas päätänsä ja kääntäen silmänsä maahan.

Kova huuto kuultiin pitkin kaupunkia. Alroy hypähti ylös matoltansa. Sanansaattaja oli palannut. Vaaleana ja laihtuneena, peitettynä hiellä ja hiekalla uskollinen lähettiläs melkein kannettiin amfiteaterille kansan hartioilla. Turhaan vartiat koettivat pidättää väkijoukkoa. He kiipesivät kaaririvejä myöten ylöspäin, he täyttivät vanhan näyttöhuoneen tyhjät ja lahoavat istuimet, he nojausivat toistensa olkapäille, he kapusivat korkeitten pylväitten latvoihin. Kaikki kansa oli kokoontunut uutisia kuuntelemaan; näkymö muistutti rakennuksen entisestä tarkoituksesta, ja Alroy ja hänen sotatoverinsa näyttivät jonkun muinaisen näytelmän gladiatoreilta.

"Puhu", sanoi Alroy, "puhu vaikka pahimpia. Ei mikään sanoma voi olla katkera niille, joitten puolesta Herra tahtoo kostaa."

"Israelin hallitsia! näin sanoo Hassan Subah", vastasi lähettiläs: "minun haremini ei saa kiittää kuin omaa miekkaani vapaudestansa. Minä en hiero sovintoa kapinoitsiain kanssa, mutta minä en myöskään sodi vanhuutta eikä naisia vastaan; ja Bostenagilla ja hänen perheellänsä toiselta puolelta ja sinun isäntäsi vangeilla toiselta puolelta olkoon rauha. Mene, sano Alroy'lle, että aion vahvistaa tämän hänen sydänverellänsä. Ja katso! sinun heimolaisesi ja sisaresi ovat taas palatsissansa."

Alroy nosti hetkeksi kätensä silmiensä eteen, ja sitten heti malttaen mieltänsä kyseli vihollisen liikuntoja.

"Minä olen kulkenut erämaan halki nopealla dromedarilla; portinvartia Shelomi, joka sydämestänsä harrastaa meidän asiatamme, lainasi sen minulle. Minä en ole hidastellut enkä liioin nukkunut. Ennenkuin aurinko huomenna laskee, Filistealaiset ovat täällä, Hassan Subah itse heidän etupäässään. Sotalaumojen Herra olkoon meidän kanssamme! Siitä asti kuin Kanaan voitimme, Israel ei ole taistelut tämmöistä sotavoimaa vastaan!"

Sohina nousi kokoontuneesta joukosta. Miehet katselivat kysytellen toinen toistansa ja pusersivat itsekään huomaamatta toistensa käsiä.

"Koetus on tullut", sanoi joku keski-ikäinen Hebrealainen, joka oli taistellut kaksikymmentä vuotta takaperin Jabasterin rinnalla.

"Oi, jospa saisin kuolla arkin kunniaksi!" lausui joku innostunut nuorukainen Abnerin osastosta.

"Kyllä minä sen arvasin, että joutuisimme pulaan", kuiskasi Kisloch, Kurdilainen, Kalidaalle, Indialaiselle. Minkä vuoksi herkesimmekään rauhassa ja hiljaisuudessa ryöstäjän työtä harjoittamasta?"

"Ja rupesimme Juutalaisiksi!" lisäsi Guebriläinen ivalla.

"Katsokaat Scherirah'ta", sanoi neekeri irvistellen. "Suuteleepa mies oikein Salomonin valtikkaa!"

"Minä olisin mieluisammin suonut, että hän olisi hirttänyt Alroy'n kun hän ensi kerran tapasi hänen", lausui Kalidas.

"Liiton lapset!" huudahti Alroy, "Herra on jättänyt heidät meidän käsiimme. Huomenna illalla me lähdemme Hamadaniin!"

Suosion huudot seurasivat näitä sanoja.

"On kirjoitettu", lausui Jabaster, yhtä kirjaa aukaisten: "katso! minä tahdon puollustaa tätä kaupunkia ja pelastaa sen itseni tähden ja palveliani Davidin tähden."

"Ja tapahtui sinä yönä, että Herran enkeli lähti ulos ja löi Assyrialaisten leirissä sataneljä kertaa kaksikymmentä ja viisituhatta: ja kun he nousivat varhain aamulla, katso! kaikki viholliset olivat kuolleet."

"Kun tänä aamuna katselin tähtiä ja luin tuota taivaan aapistoa, jonka todelliset kabbalistat ymmärtävät, katso! Davidin huoneen tähti ja seitsemän muuta tähteä liikkuivat ja yhtyivät ja asettuivat ympyräksi. Ja se sana, joka tämän kautta syntyi, oli tuntematon minulle; mutta katso! minä olen avannut kirjan, ja joka tähti on alkukirjain jokaisessa Targumin säkeessä, jonka nyt olen lukenut teille. Sentähden Sanheribin kohtalo on oleva Hassan Subah'n kohtalo!"

"Uskalla häneen kaikin ajoin, sinä kansa; vuodata sydämesi hänen eteensä: Jumala on meidän turvamme, Selah!"

Tällä hetkellä naisen haamu ilmestyi amfiteaterin ylimmäisessä osassa, hävinneessä korkeimmassa holvistossa, jossa yksinäinen kaari vielä oli jälellä. Yhteinen huuto hiljeni heti, joka kieli vaikeni, joka silmä kääntyi yhtäälle. Yksin Kislochkin ja hänen kumppaninsa säikähtyivät äänettömiksi ja liikkumattomiksi, kun he katselivat Esteriä, profetissaa.

Hänen korkea asemansa, hänen mahtavat ruumiin-liikenteensä, hänen isot, leimuavat silmänsä, hänen ihanat, vaikka kammottavat kasvonsa, hänen mustat hiuksensa, jotka valuivat alas melkein polviin asti, ja amfiteaterin takaa juuri nousevan kuun valkoinen valo, joka loi hopeisen hohteen hänen yllensä ja näytti heijastuvan hänestä ikäänkuin yliluonnollisesta olennosta, samalla kuin kaikki hänen allansa oli aivan pimeässä, kaikki nämät seikat yhteensä saattivat hänet läsnä-olevien hartaan huomion esineeksi, sillä välin kuin hän voimakkaalla, mutta heleällä äänellä näin puhutteli heitä:

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Katso! kuuletteko tätä, oi Jakobin huone, jotka olette nimitetyt Israelin nimellä ja tulleet Judan vesiltä! Minä kuulen heidän sotajyminänsä erämaasta, ja heidän torviensa ääni on niinkuin illan tuuli, mutta käsky on annettu, joka sanoo, että kuolevainen on oleva suuremmassa hinnassa kuin pelkkä kulta, niin, mies kalliimpi kuin Ophirin puhtaimmat malmit."

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Minä näen heidän käyräsapeleinsa välkkeen, minä selitän heidän kauheat, reimastelevat hevosensa; mutta käsky on annettu, joka sanoo, että jälkipoiminta on tapahtuva heissä, ikäänkuin öljypuun pudistaminen; kaksi kolme marjaa ylimmäisen lehvän päässä; neljä tai viisi yksinäisissä oksissa."

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Katso! käsky on annettu, joka sanoo, että Hamadan on oleva sinun saaliinasi, ja hävitys on kohtaava Babelia. Ja vastedes erämaan pedot asuvat siinä, ja ulisevat hirmu-otukset täyttävät heidän huoneensa, ja strutsin tyttäret elelevät siellä, ja tarhapöllöt asettavat sinne majansa, ja huuhkaja munii siellä, ja metsänhaltiat pitävät siellä pitojansa. Ja sudet ulvovat toisillensa heidän palatseissansa, ja lohikäärmeet heidän hekumallisissa huvihuoneissaan. Hänen aikansa on aivan lähellä; hänen päiviänsä ei pitkitetä; ruoko ja lotus saavat kuihtua hänen virroissansa; ja hänen kanaviensa nurmet muuttuvat erämaan hietikon kaltaisiksi. Sillä onko se vähäinen asia, että Herra lähettää palveliansa nostamaan Jakobin sukukuntia ja entisellensä saattamaan Israelin säilytettyjä? Laulakaat, oi taivaat, ja iloitse, oi maa, ja puhjetkaat virsihin, oi vuoret, sillä Herra on lohduttanut kansaansa ja tahtoo armahtaa sortuneitaan!"

Hän herkesi; hän astui kiireisin askelin amfiteaterin jyrkkää puolta alas, hyppäsi kaaririviltä toiselle ja juoksi kummallisella notkeudella toisesta raunioläjästä toiseen. Viimein hän pääsi permannolle; ja tuosta hän, vaahdoten ja huohottaen, riensi Alroy'n luo, heittäysi maahan, halasi häntä jaloista ja pyyhki hiuksillansa tomun hänen sandaleistaan.

Läsnä-olevat purskahtivat pitkiin ja lujiin yliluonnollisen luottamuksen ja tulisen ihastuksen huudahuksiin. He näkivät Messiaksensa säihäyttelevän ihmeellistä valtikkaansa. He ajattelivat Hassan Subah'ta ja hänen Seldshukejansa ainoastaan uhreiksensa ja huomispäivää ainoastaan semmoiseksi päiväksi, joka oli uuden voiton, vapauden ja vallan aikakauden alku!

V.

Viiden päivän rientomarssien perästä Hassan Subah asetti komean teltansa siihen ihanaan kosteikkoon, joka oli niin mieluisalla tavalla virvoittanut Alroy'ta, kun hän oli yksinäinen pilgrimi. Yliympärille, melkein puolen penikulman päähän, ulottuivat hänen soturiensa ja sen lukuisan karavanin majat, joka oli seurannut häntä, kuljettaen vettä ja elatusaineita armeijaa varten. Täällä levähtäessään koetti hän myöskin saada tietoa vihollisen asemasta.

Vakojaparvi, jonka hän oli heti lähettänyt matkalle, palasi melkein kohta, tuoden muassaan vähäisen karavanin, jonka rosvot olivat taannoin ryöstäneet. Kauppias, arvoisa ja hurskas mahomettilainen, saatettiin Hamadanin kuvernörin eteen.

"Rosvojen leiristä?" Hassan kysyi.

"Paha kyllä", vastasi kauppias.

"Onko sinne pitkä matka?"

"Päiväys."

"Ja te lähditte sieltä?"

"Eilen aamulla."

"Paljonko väkeä heillä on?"

Kauppias epäili.

"Eivätkö he ota ketään vangiksi?" kysyi kuvernöri, tarkkaan katsoen kumppaniansa.

"Pyhä profeetta! mikä viheliäinen raukka minä olen!" huudahti arvoisa kauppias, hyrähtäen itkuun. "Uskollisena kalifin alamaisena minä olen pakoitettu palvelemaan kapinoitsioita — hartaana mahomettilaisena minun täytyy auttaa Juutalaisia! Käske heti hirttää minut, herrani", jatkoi onneton kauppias käsiänsä väännellen. "Käske heti hirttää minut. Minä olen elänyt kylläksi."

"Mitä tämä on?" Hassan kysyi; "puhu, ystäväni, pelkäämättä."

"Minä olen uskollinen kalifin alamainen", vastasi kauppias; "minä olen harras mahomettilainen, mutta minä olen kadottanut kymmenen tuhatta dirhemiä."

"Minun on teitä sääli; minä olen myöskin kadottanut jotakin, mutta minun tappioni ei koske teihin eikä teidän tappionne minuun."

"Kirottu olkoon se hetki, jolloin nämät koirat kiusasivat minua! Sanokaat minulle, onko synti rikkoa uskollisuuttansa Juutalaisen suhteen?"

"Päinvastoin, minä voisin tuoda esiin monta kunnioitettavaa mollaa, jotka selittäisivät teille, että tämmöinen rikos on pidettävä suurimpana ansiona. No, no, minä näen, kuinka asian laita on: te olette saaneet vapautenne sillä ehdolla, ettette petä armeliaita ryöstäjiänne. Pakosta tehdyt lupaukset ovat houkkioin mörkönä. Kertokaat, kumppani, kaikki, mitä te tiedätte. Missä he ovat? Suuriko joukko heillä on? Arvaavatko he, kuinka lähellä me olemme?"

"Minä olen uskollinen kalifin alamainen, ja minun tulee palvella häntä", kauppias vastasi: "minä olen harras mahomettilainen, ja velvollisuuteni vaatii, että kukistan kaikki uskottomat, mutta minä olen myöskin ihminen, ja minun täytyy katsoa omaa etuani. Jalo kuvernöri, lyhyeltä sanoen, nämät konnat ovat vieneet minulta kymmenen tuhatta dirhemiä, niinkuin orjani voivat kertoa teille: kumminkin tavaraa sen hinnan edestä. Ei kukaan voi näyttää todeksi, että sen arvo olisi vähempi. Tosin kyllä on laskuun otettu ne viisikymmentä prosenttia, jotka olisin voittanut shaaleillani Hamadanissa, mutta kumminkin se on minulle sama kuin kymmenen tuhatta dirhemiä. Kysy orjiltani, onko koskaan tämmöistä shaalivarastoa nähty."

"Pää-asiaan, pää-asiaan. Rosvot?"

"Minä pysyn pää-asiassa. Shaalit ovat pää-asia. Sillä, kun minä puhuin shaaleista ja suuresta tappiostani, teidän tulee tietää, että rosvojen päällikkö —"

"Alroy'ko?"

"Varsin tuima nuori herra — minä en tiedä, miksi he sanovat häntä — sanoi päällikkö minulle: 'kauppias, te näytätte alakuloiselta.' 'Alakuloiselta', sanoin minä, 'te alakuloiselta näyttäisitte, jos olisitte joutuneet vangiksi ja lisäksi kadottaneet kymmenen tuhatta dirhemiä!' 'Kuinka, maksavatko nuot rääsyt kymmenen tuhatta dirhemiä?' hän lausui. 'Kyllä, jos siihen luetaan ne viisikymmentä prosenttia, jotka minä olisin voittanut Hamadanissa!' 'Viisikymmentä prosenttia', hän lausui, 'te olette vanha veijari.' 'Veijari! Tekisi mieleni kuulla jonkun nimittävän itseäni veijariksi Bagdadissa.' 'No niin, veijari taikka ei, te voitte päästä tästä pulasta!' 'Millä tapaa?' 'No, te näytätte hyvin kunnioitettavalta mieheltä', hän sanoi, 'ja olette kai hyvä mahomettilainen lisäksi.' 'Niin olenkin', vastasin minä, 'vaikka te olette Juutalainen! mutta kuinka usko on auttava minua tässä, sitä minä en tosiaan tiedä, jollei enkeli Gabriel, niinkuin koranin seitsemännen kolmatta luvun viidennessä kuudetta värsyssä —'"

"Vaiti, vaiti!" huudahti Hassan; "pää-asiaan!"

"Minä pysyn yhä pää-asiassa. Te minua siitä häiräytätte. Kuitenkin, lyhyimmästä tärkimpään, päällikkö tietää kaikki teidän tulostanne ja on hirveästi pelästynyt, vaikka hän panee suuria sanoja; minä näin sen pian. Ja hän laski minun menemään, niinkuin näette, muutamien orjieni kanssa, ja antoi minulle viidentuhannen dirhemin ottokirjan erään Hamadanissa asuvan Bostenagin lunastettavaksi (kukaties tunnette hänet; onko se kunnon mies?) sillä ehdolla, että poikkeisin teidän luoksenne ja, Mahomet antakoon minulle anteeksi, latelisin teille valheen!"

"Valheen?"

"Niin, valheen; mutta nämät juutalaiset koirat eivät ymmärrä, mitä tosi-hurskas mies on, ja kun aloin lausua valhetta, minä pian hämmästyin. Nyt, jalo Hassan, jollei Juutalaiselle tehty lupaus sido oikea-uskoista ja te pidätte huolta noista viidestätuhannesta dirhemistä, minä olen kohta valmis ilmoittamaan kaikki."

"Älkäät surko viittä tuhatta dirhemiänne, hyvä ystävä, vaan kertokaat minulle kaikki."

"Te vastaatte siitä, että minä saan rahani?"

"Kunniani kautta."

"Se on hyvä! Tietäkäät siis, nuot hävyttömät koirat ovat varsin heikot sekä säikähtyneinä teidän tulostanne; yksi, jota he, luullakseni, nimittävät Jabasteriksi, on lähtenyt suuremman osan, noin seitsemän sadan miehen kanssa syvemmälle erämaahan. Niin minä kuulin; mutta muistakaat, minä en tiedä sitä varmaan. Se nuorukainen, jota te sanoitte Alroy'ksi ja joka jossakin ottelussa nykyisin haavoitettiin, ei voinut seurata häntä, vaan oleskelee raunioissa. Siellä on myöskin muutamia naisvankeja, vähäisen aarteita ja noin sata kumppania, jotka ovat kätketyt hautakammioihin. Hän päästi minut vapaaksi sillä ehdolla, että minä lähtisin teidän luoksenne ja vakuuttaisin teille, että nuot koirat, täyteen viisituhatta miestä, ovat kulkeneet teidän sivutsenne ja astuvat nyt Hamadania päin. He tahtoivat, että minä peloittaisin teitä; se oli valhe enkä minä voinut kertoa sitä. Ja nyt te tiedätte asian todellisen laidan; ja jos lupauksen rikkominen uskottoman suhteen on synti, te saatte vastata siitä yhtä hyvin kuin noista viidestä tuhannesta dirhemistä, joitten olisi, ohitse mennen, pitänyt oleman kymmenen tuhatta."

"Missä ottokirjanne on?"

"Tässä", vastasi kauppias, vetäen sitä povestansa, "aivan asianmukainen kirjoitus Bostenagille, jota he sanovat upporikkaaksi, ja joka tämän kautta on velvoitettu maksamaan minulle viisituhatta dirhemiä, jos, minun kertomukseni johdosta, Hassan Subah, joka olette te itse, palajaa heti Hamadaniin heitä ahdistamatta."

"Vanhan Bostenagin pää on vastaava tästä."

"Minä olen iloinen siitä. Mutta, jos minä olisin teidän sijassanne, panisin minä hänen ensiksi maksamaan itselleni."

"Kauppias", sanoi Hassan, "tekisikö teidän mieli käydä toistamiseen
Alroy'n luona?"

"Allah minua varjelkoon!"

"Minun seurassani?"

"Se on ihan toista."

"Ruvetkaat meidän oppaaksemme. Dirheminne maksetaan kaksin kerroin."

"Se vastaa juuri viittäkymmentä prosenttia. Ei minua juuri suuresti haluta; mutta teidän seurassanne, se on ihan toista. Älkäät hukatko mitään aikaa. Jos joutuin lähdette matkaan, saatatte vangita Alroy'n. Nyt taikka ei koskaan! Nuot juutalaiset koirat, kun ryöstivät oikea-uskoisen!"

"Oglu", lausui Hassan jollekin upseerillensa. "Ratsahille! Ei tarvitse purkaa teltoja. Pääsemmekö kaupunkiin auringonlaskuksi, kauppias?"

"Tuntia ennenkin, jos kohta lähdette."

"Toitottakaat torvia. Ratsahille! ratsahille!"

VI.

Seldshukit seisahtuivat autiokaupungin muurien edustalle. Heidän päällikkönsä lähetti yhden osaston sitä katsastelemaan. He palasivat, kertoen, että kaupunki näytti olevan kylmille jätetty. Hassan Subah käski nyt vartiokunnan saartaa vallit, etteivät viholliset pääsisi pakenemaan, ja lähti sotureinensa isosta portista äänettömälle kadulle.

Tämän omituisen ja komean näkymön hiljainen suuruus vaikutti julman ratsuväenkin mieleen. He katsoivat kammolla ja kummastuksella ympärillensä. Heidän kasvojensa tylyys lientyi, heidän intonsa heikkeni. Yliluonnollinen levollisuuden tunto valloitti heidät huomaamatta. Ei yksikään heiluttanut käyräsapeliansa, vinheät ratsut näyttivät yhtä lannistuneilta kuin heidän isäntänsäkin eikä mitään ääntä kuulunut paitsi harjaantuneitten hevosten raskas, koneenkaltainen astunta, jota ei mikään sotasoitanto hilpeyttänyt, ei mikään kirous eikä pilkka hämmentänyt, ja jota ei edes minkään uhkean ratsun koreat käännähykset keskeyttäneet.

Aurinko oli laskemallansa; iltatahti tuikki valkoisen jonialaisen temppelin ylitse, joka leppeänä ja sievänä kohosi hohtavaan ja purpuranväriseen ilmaan.

"Tännepäin, herrani!" lausui tietä näyttävä kauppias, kääntyen Hassan Subah'n puoleen, joka keskellä upseerejansa johdatti etujoukkoa. Koko kaupungin pääkatu oli täynnä seldshukilaisia sotureita. Heidän nokimustat hevosensa, heidän lumivalkoiset turbaninsa, jotka olivat koristetut mustan kotkan ja punaisen haikaran sulilla, heidän silmiä häikäisevät shaalinsa, heidän päivänlaskussa kimaltavat aseensa, ja tuo pitkä, aaltoileva kauniitten vartaloin ja kiiltävien värien rivi — tämä sarja sankareita tällä palatsien kadulla — sota on harvoin tarjonut mitään niin ylevää taikka ihantavaa näkyä.

"Tännepäin, herrani!" sanoi kauppias, osoittaen sormellansa sitä soukkaa kulmaa, joka temppelin juurelta saatti rappeutuneita katuja myöten amfiteaterin luo.

"Seisahtukaat!" huudahti raju, kimeä ääni. Kaikki soturit pysäyttivät kohta hevosensa.

"Kuka se oli?" kysyi Hassan Subah.

"Minä!" ääni vastasi. Naishaamu seisoi temppelin pylvästössä kohotetuilla käsivarsilla.

"Ja kuka sinä olet?" lausui Hassan Subah, suuresti hämmentyneenä.

"Sinun paha haltiasi, Seldshuki!"

Vaaleana kuin hänen norsunluinen sotatapparansa Hassan Subah ei vastannut mitään; jokaista, joka oli kuullut, värisytti; yhä kauhea nainen pysyi liikkumatonna temppelin portikossa.

"Nainen, noita-akka taikka jumalatar", huudahti viimein Hassan Subah, "mitä sinä täällä aiot?"

"Seldshuki! katso tuota tähteä. Se on ainoastaan yksinäinen valopisara, vaan kuka sinun huimasta joukostasikaan voi katsella sitä kammoksumatta? Ja kuitenkin sinä, rohkeampana kuin Sisera, tulet taistelemaan niitä vastaan, joitten puolesta vieläpä 'tähdet juoksussansa taistelevat.'"

"Juutalainen velhovaimo!" Seldshuki huudahti.

"Juutalainen velhovaimo! Olkoon niin; katso siis, minun tenhovoimani on kohtaava sinua, ja tämä tenho on hävitys."

"Herää, herää, viritä virsi; nouse, Barak, ja vangitse vankeutesi, sinä
Abinoamin poika!"

Tuota pikaa taivas näytti pimenevän, pilvi nuolia ja heittokeihäitä puhkesi kaikkialta hurskaita Seldshukeja vastaan: suunnattoman suuria kivi- ja marmoriharkkoja paiskattiin joka taholta, näkymättömät kädet lävistivät hevosia peitsillä, ja ratsastajat kaatuivat maahan taistelematta ja tallaantuivat epäjärjestykseen joutuneitten ja säikähtyneitten veljiensä alle.

"Me olemme petetyt", huudahti Hassan Subah ja nakkasi heittokeihäänsä kauppiasta päin, mutta kauppias oli kadonnut. Seldshukit koroittivat mainion sotahuutonsa.

"Oglu, käänny takaisin erämaahan", päällikkö käski.

Mutta tuskin oli vartioväki muurien ulkopuolella kuullut kumppaniensa sotahuudon, ennenkuin he, levottomina heidän turvallisuutensa puolesta, riensivät heitä puolustamaan.

Subah'n palaavat joukot, jotka harvenivat joka silmänräpäys kuin he peräytyivät, estettiin aikeissansa juuri avuksi kiirehtivien kiivauden kautta. Näitten molempain osastojen vasten tahtoa syntyvä kilvoitus enensi hämminkiä; ja kun vast'ikään tulleet Seldshukit, viimein jotenkuten järjestyneinä, olivat päässeet portin luo, he näkivät kauhistuen, että viholliset olivat sulkeneet sen ja asettaneet väkeä siihen. Sotamiehet, jotka kaipasivat peräjoukkoon jääneen päällikkönsä ääntä, hätääntyivät, joutuivat äkkipelon haltuun ja, hevosiansa kannustaen, kiitivät joka haaralle kaupunkiin. Turhaan Hassan Subah yritti järjestämään heitä jälleen. Sovelias aika oli mennyt ohitse. Syöksähtäen noin kolmenkymmenen soturin kanssa eräälle aukealle paikalle, jonka hänen nopea silmänsä oli havainnut, kun hän tuli katua alaspäin, ja ja'ellen surmaa jokaisella iskullansa Hamadanin pelätty kuvernöri vartoi, niinkuin kunnon soturi, välttämätöntä kohtaloansa eikä kokonaan epäillyt, että joku sattumus vielä selvittäisi hänet hänen avuttomasta asemastansa.

Ikäänkuin loihtuvoiman kautta hurjia, aseilla varustettuja miehiä nyt näytti ilmestyvän joka paikasta kaupungissa. Joka raunioläjästä, jokaisesta hävinneestä temppelistä ja mätänevästä rakennuksesta, joka katakombista ja kellarista, jokaisen patsaan ja obeliskin takaa vimmatut soturit täyttivät esiin verisin miekkoinensa. Ja kaikkialla vuoti Seldshukein veri. Hevosmiehet ryntäsivät rajusti pitkin rappeutuneita katuja, ja lukuisat jalkasoturit ajoivat heitä takaa; toisinaan, vähäisiin joukkokuntiin liittyneinä Seldshukit karkasivat päälle ja tappelivat hirmuisesti; mutta, vaikka he kyllä urhoollisesti vastustivat julkisia vihollisiansa, heidän oli mahdoton kestää salaisesti väijyviä. Heillä ei ollut mitään turvapaikkaa, he eivät voineet silmänräpäykseksikään saada hengenvuoroa. Jos he vetäytyivät takaperin jonkun vallin luo, jo siellä peitset vilahtelivat; jos he koettivat järjestää itseänsä jossakin pihassa, he sortuivat niitten putoavien lohkareitten alle, joita mätettiin heidän päällensä. Oudot uhkauksen huudot yhtyivät sotatorvien karkeaan rätinään, ja symbalein ja tamburinein helinä ja melu kaikkui kaikissa kaupungin-osissa.

"Jos vaan voisimme nousta muurille ja päästä erämaahan", huudahti Hassan Subah yhdelle harvoista jälelle jääneistä tovereistansa, "se on ainoa pelastuksemme. Me kuolemme tänne niinkuin koirat! Jospa vaan kohtaisin Alroy'n!"

Kolme Seldshukia ajaa lensi aukean paikan poikki heidän edessään, useat hebrealaiset hevosmiehet perässä.

"Ruhdo maahan kaikki, Abner. Älä säästä ketään, muista Amalekia", huudahti heidän nuori johdattajansa, heiluttaen veristä käyräsapeliansa.

"Tuossa he makaavat — yksi, kaksi — tässä menee kolmas.
Heittokeihääni korjasi hänen."

"Veri virtaa hevosestanne. Missä Jabaster on?"

"Porteilla; käsivarttani pakottaa tappelusta. Herra on jättänyt heidät käsiimme. Jospa vaan tapaisin heidän päällikkönsä!"

"Käänny tänne, verikoira, hän on tässä", huudahti Hassan Subah.

"Pois, Abner, tämä asia on minun."

"Ruhtinas, te olette jo surmanneet tuhansia."

"Ja Abner kymmeniä tuhansia. Eikös niin? Tämä asia koskee vaan minuun.
Käy päälle, Turkkilainen."

"Sinäkö Alroy olet?"

"Juuri sama."

"Alschirokin surmaaja?"

"Aivan niin."

"Kapinoitsia ja murhamies."

"Olkoon menneeksi. Katsokaat itseänne."

Hebrealaisten ruhtinas heitti keihäänsä Seldshukia kohden. Se kimmahti takaisin rintahaarniskasta; mutta Hassan Subah horjahti satulassansa. Tointuen hän töyttäsi suurella voimalla Alroy'ta vastaan. Heidän käyräsapelinsa sälähtivät yhteen, ja Hassan Subah'n säilä särkyi palasiksi.

"Se, joka myi tämän miekan minulle, sanoi, että se oli tenhottu, ja ettei kukaan muu kuin joku kalifi voisi sitä särkeä", lausui Hassan Subah. "Hän oli valehtelia."

"Lienee kyllä ollut", sanoi Alroy ja löi Seldshukin maahan. Abner oli karkoittanut hänen kumppaninsa. Alroy astahti nääntyvältä ratsultansa ja, hypähtäen viimeisen vihollisen mustan ratsun selkään, hyökkäsi taas taajimpaan taisteloon.

Yön varjot laskeusivat maahan, pauhina vaikeni vaikenemistaan, vainomus taukosi. Muutamat onnettomat Mahomettilaiset, jotka olivat nousneet satulastansa ja lähteneet piiloon raunioihin, löydettiin sattumalta, vedettiin esiin ja surmattiin. Aikaa ennen keski-yötä viimeinen Seldshuki oli heittänyt henkensä.

Kuu levitti runsaasti valoansa palatsien kadulle, joka oli täynnä läjiin luotuja kaatuneita ja henkiin jääneitä voittajia. Valkeita viritettiin, tulisoittoja sytytettiin ja voittajat valmistivat halattua ateriaa, laulaen ylistyksen ja kiitoksen hymnejä.

Juhlakulkue lähestyi. Symbalejansa helkyttäen profetissa Ester tanssi Israelin Messiaksen edessä, joka nojausi voittoisaan käyräsapeliinsa, Jabaster, Abner, Scherirah ja etevimmät päälliköt ympärillä. Kuka olisi nyt epäillyt hänen lähetyksensä todellisuutta? Lavea ja hiljainen erämaa kaikkui hänen innostuneitten seuralaistensa riemuhuudoista.

VII.

Hitaasti vierivät tuskaiset hetket Hamadanin juutalaisessa kaupungin-osassa. Kerta toisensa perästä kunnian-arvoisa Bostenag keskusteli voiton mahdollisuutta samantunteisten, vaan toivottomien vanhempien kanssa. Miriam rukoili ehtimiseen. Heidän rohkeimmat toiveensa eivät ulottuneet heidän ruhtinaansa paon tuolle puolen.

Kaksi viikkoa oli kulunut eikä mitään uutisia ollut tullut sotaretken menestyksestä, kun yhtäkkiä, auringonlaskun tienoilla, etuvartia jostakin vahtitornista ilmoitti, että aseilla varustettu joukko oli kaukaa näkyvissä. Huolestuneet kaupunkilaiset kiirehtivät heti valleille, uuteliaat parvet täyttivät kadut ja torit. Ilo loisti Mahomettilaisten kasvoista, kylmä väristys hiipi Hebrealaisten sykkiviin sydämiin.

"Löytyy vaan yksi Jumala", lausui portin päällikkö.

"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi joku vartia.

"Huomenna me leikkaamme nenän kaikilta noilta juutalaisilta koirilta."

"Valtikka on kadonnut", huudahti Bostenag epätoivossaan.

"Herra, muista Davidia!" lausui Miriam hiljaa, kun hän heittäysi maahan palatsin pihalla ja kätki kasvonsa tomuun.

Juhlallisesti mollat likenivät muureja vuodattaakseen siunaustansa voittoisan Hassan Subah'n eteen. Muezzit nousivat minareteihin tarkastaakseen mailleen menevää aurinkoa ja julistaakseen Allah'n voimaa uudistuneella innolla.

"Olisi hupainen tietää, tuovatko he Alroy'n tänne elävänä vai kuolleena", sanoi portin päällikkö.

"Jos hän elää, hän seivästetään", vastasi joku vartia.

"Jos hän on kuollut, ruumis viskataan pois koirille", arveli päällikkö; "niin on tapa tehdä."

"Bostenag hirtetään", jatkoi vartia.

"Ja hänen heimolaisensa Miriam myöskin", vastasi päällikkö.

"Hm!" lausui vartia. "Hassan Subah on mieltynyt mustiin silmiin."

"Minä toivon, ettei oikea mahomettilainen koske juutalaiseen tyttöön", huudahti suuttuneena joku musta eunukki.

"He lähestyvät. Mikä pölytuoksu!" sanoi portin päällikkö.

"Minä selitän Hassan Subah'n!" lausui vartia.

"Niin minäkin", arveli eunukki, "minä tunnen hänen mustan hevosensa."

"Minua haluttaisi tietää, montako dirhemiä vanhalla Bostenagilla on", lausui päällikkö.

"Lukemattomia", vastasi vartia.

"Ei suinkaan tästä mitään ryöstöä tule?" lausui eunukki.

"Saadaan nähdä", arveli päällikkö, "kaikissa tapauksissa minä olen velkaa tuhat dirhemiä vanhalle Shelomille. Meidän ei tarvitse maksaa nyt, näettekö."

"Ei tosiaankaan" lisäsi musta eunukki. "Kapinoitsioille!"

Joukko hevosmiehiä riensi esiin. Heidän johdattajansa seisautti tulisen ratsunsa muurien alle.

"Profeetan nimeen, kuka tuo on!" huudahti portin päällikkö vähäisen hämmentyneenä.

"Minä en ole häntä koskaan ennen nähnyt", lausui vartia, "vaikka hän on
Seldshukin puvussa. Se on varmaan joku Bagdadista, arvaan minä."

Torvi soi.

"Kuka vartioitsee porttia?" soturi huusi.

"Minä olen portin päällikkö", vastasi ystävämme.

"Avaa se siis Israelin kuninkaalle."

"Kenelle?" kysyi kummastunut päällikkö.

"Kuningas Davidille. Herra on jättänyt Hassan Subah'n ja hänen armeijansa meidän käsiimme, ja kaikista uljaista Seldshukeista ei ole yksikään jäänyt jälille. Avaa porttisi äläkä tuhlaa aikaa. Minä olen Jabaster, yksi Herran vallanpitäjä; tämä käyräsapeli on minun valtuuskirjani. Avaa portit, ja sinulle ja sinun kansallesi on se armo tapahtuva, jota he eivät ole itse koskaan osoittaneet; mutta, jos viivyt hetkenkin, näin sanoo kuningas, meidän Herramme: 'minä olen kiskova auki sinun porttisi ja kokonaan hävittävä kaikki, mitä sinulla on, enkä säästä niitä ensinkään; vaan lyön sekä miehen että vaimon, lapset ja imeväiset härät ja lampaat, kamelit ja aasit.'"

"Käske kunnian-arvoisaa herra Bostenagia tänne", lausui portin päällikkö, jonka hampaat helisivät suussa. "Hän on välittävä meidän eduksemme."

"Ja lempeä Miriam", lisäsi vartia. "Hän on aina niin hyvä."

"Minä tahdon käydä juhlasaaton etupäässä", lausui musta eunukki; "minä olen tottunut naisten seuraan."

Mollain juhlallinen joukko askelsi jotensakin maallisella kiiruulla takaisin kokouspaikkaansa; aurinko laski, mutta kummastuneet muezzit seisoivat suu auki ja unhottivat kokonaan jumalansa voimaa ja profeettansa arvoa julistamasta. Koko kansa huusi kunnian-arvoisaa herra Bostenagia ja lempeätä Miriamia, ja juoksi miehissä saadaksensa ensiksi suudella heidän vaatteittensa liepeitä.

Hamadanin pääportista tultiin neliskulmaiselle kentälle suuren moskean eteen. Tähän kaupungin koko väestö näytti kokoontuneen. Portit olivat avoinna; Jabaster ja hänen kumppaninsa pitivät vahtia. Lyhyt hämärän aika meni ohitse, yön varjot laskeusivat maahan. Minaretit olivat valaistut; rakennuksista riippui kukkavannikoita, vallit olivat peitetyt kudotuilla tapeteilla ja matoilla.

Rumpujen, torvien ja symbalein jyminä ilmoitti Hebrealaisten armeijan tuloa. Kansa huusi ilosta, ulkopuolella olevat soturit vastasivat kauan kestävillä voitonhuudoilla. Keskellä tulisoittojen loistoa ja vartioväkensä etupäässä ratsasti kaupunkiin nuorukainen mustalla hevosella, heiluttaen käyräsapeliansa — kansa lankesi polvillensa ja huusi: "kauan eläkään Alroy!"

Kunnian-arvoisa vanhus lähestyi, taluttaen ihanata tyttöä, jonka silmät olivat luodut maahan. He johdattivat lähetyskuntaa, jonka jäseninä olivat kaupungin etevimmät asukkaat. He tulivat anomaan armoa ja turvaa. Heidät nähdessään nuori soturi hypähti hevosensa selästä, heitti pois käyräsapelinsa ja syleili tyttöä ja huudahti: "Miriam, sisareni, tämä, tämä on todella triumfi."

VIII.

"Juo", sanoi Kisloch, Kurdilainen, Kalidaalle, Indialaiselle; "sinä unhotat, kumppani, ettemme enää ole mahomettilaisia."

"Viini maistuu minusta erittäin makealta, kun sitä juo kultaisesta pikarista", lausui Guebriläinen. "Minä sain tämän kalun tänään basaarissa", hän lisäsi, näyttäen komeata, juveleillä koristettua vaasia.

"Minä luulin, ettei ollut lupa ryöstää", irvisteli Neekeri.

"Ei olekaan", vastasi Guebriläinen; "mutta saammehan ostaa, mitä tahdomme — vasta maksettavaksi."

"No, minä puolestani olen kohtuullinen mies", arveli Kalidas, Indialainen, "enkä tahtoisi vahingoittaa edes näitä kirottuja turkkilaiskoiria. Minä en ole leikannut poikki isäntäni kaulaa, vaan ainoastaan muuttanut hänet portinvartiakseni ja tyydyn itse hänen haremiinsa, hänen kylpemöihinsä, hänen kauniisin hevosiinsa ja muihin pikku kaluihinsa."

"Mimmoisissa majoissa me olemme! Ei mikään vedä vertoja oikealle
Messiakselle!" huudahti Kisloch hyvin hartaasti.

"Ei mikään", vastasi Kalidas; "vaikka totta puhuen minä en paljon luottanut Salomonin valtikan voimaan, ennenkuin hänen majesteettinsa löi sillä tuon urhoollisen Seldshukin pään halki."

"Mutta nyt ei tarvitse sitä enään epäillä?" lausui Guebriläinen.

"Me olisimme todella uskottomia, jos nyt epäilisimme", vastasi
Indialainen.

"Kuinka onnellista", irvisteli Neekeri, "että minä, jolla ei ollut mitään uskontoa ennen, nyt olen tavannut oikean!"

"Tosiaan onnellista!" sanoi Guebriläinen. "Millä nyt huvitamme itseämme tänä yönä?"

"Mennään kahviloihin ja juotetaan Turkkilaisille viiniä", ehdoitti
Kalidas, Indialainen.

"Entä, jos pistäisimme jonkun moskean tuleen?" kysyi Kisloch,
Kurdilainen.

"Minä tein vähän koiruutta tänä aamuna parille dervishille", sanoi Guebriläinen. "Minä kohtasin yhden niistä, joka kerjäsi almuja ja jonka oli toisessa poskessa läpitse pistetty rautalanka; minä otin kiinni toisen dervishin, lävistin hänen nenänsä ja sidoin molemmat yhteen!"

"Ha! ha! ha!" Neekeri naurahti.

IX.

Aasia kaikkui Juutalaisten kapinasta ja Seldshukien verenvuodatuksesta. Persian rikkaista kaupungeista ja Tigrin ja Eufrateen väekkäistä siirtomaista Hebrealaisia yhä virtasi Hamadaniin.

Julmistuneet mahomettilaiset hätyyttivät voitollisten kapinoitsiain veljiä, ja tämä järjettömyys joudutti niitten pakoa. Bagdadin aarteet tulvailivat Hebrealaisten pääkaupunkiin. Istuen Hassan Subah'n divanilla ja pitäen Salomonin valtikkaa kädessään Israelin kuningas vastaan-otti uskollisten alamaistensa kunnian-osoituksia ja laittoi lähettiläitänsä Syriaan ja Egyptiin. Hamadanin runsaasti täytetyt vara-aitat ja asehuoneet muuttivat lyhyellä aikaa pilgrimit sotureiksi. Karttunut ja karttuva kansa tuskin mahtui kaupunkiin. Abnerin johdolla asetettiin kaupungin ulkopuolelle lavea leiri, jossa armeijaa joka päivä harjoitettiin ja valmistettiin suurempiin tehtäviin kuin vaan otteluihin erämaassa.

Kun kuukausi oli kulunut Hamadanin antaumisesta, kansa kokoontui tuon suuren moskean neliskulmaisella edustalla, joka nyt oli muutettu synagogaksi. Kansa oli järjestetty riveihin, ja rakennusten katot olivat ihmisiä täynnä. Neliskulman keskellä nähtiin seeteristä ja vaskesta rakennettu alttari, jonka kummallakin puolella seisoi joukko pappeja, vartioiten uhreja, nuorta härkää ja kahta virheetöntä oinasta.

Keskellä sotatorvien kuminaa synagogan portit avattiin ja asettivat ihmettelevien Hebrealaisten silmien eteen ison ja monivärisen rakennuksen, joka oli liitetty kokoon pihalle. Judan pyhät jäännökset, jotka eivät enään olleet hylkiöinä, näkivät sen tabernakelin, josta he niin kauan olivat uneksineet, kerran vielä kimaltelevan auringon säteissä, näkivät sen purpurapunaiset esiriput, harvinaisista nahkoista tehdyt uutimet ja hopeisen ja kultaisen hankkinan.

Juhlakulussa likeni joukko pappeja, joka kultarenkaista pistetyillä seeterisauvoilla kantoi komeata arkkia. Persian kätevimmät taiturit olivat sen sepittäneet. Yöt päivät he olivat Jabasterin johdolla työskennelleet saadaksensa aikaan tätä ihmeellistä näytelmää. Kerran vielä Israelin lapset näkivät kerubimit. He puhkesivat kiitoksen ja riemun virsiin, ja useat paljastivat miekkansa ja vaativat ääneen, että heitä vietäisiin Kananealaisia vastaan.

Tabernakelin mystillisten varjostinten takaa Alroy tuli esiin, taluttaen Jabasteria kädestä. He lähestyivät alttaria. Ja Alroy otti kaapun ympäröiviltä papeilta ja puetti sen Jabasterin ylle ynnä vyön ja kalliskivisen rintasovan. Ja Alroy otti hiipan ja pani sen Jabasterin päähän, ja hiipan päälle hän asetti kruunun; ja vuodattaen öljyä hänen päähänsä oppilas voiteli opettajansa Israelin ylimmäiseksi papiksi.

Teuraat tapettiin, synti-uhrit poltettiin. Keskellä pyhän savun pilviä, soiton helinää ja rakastavan kansan ilohuutoja, keskellä hyviä hajuja ja sointuisia säveliä ja innostusta Alroy nousi hevosensa selkään ja lähti kahdenkymmenen tuhannen miehen etupäässä Mediaa valloittamaan.

X.

Avara ja tärkeä Aderbeidshanin maakunta, jonka pääkaupunki Hamadan oli, oli syntynyt muinaisesta Mediasta. Yksi ainoa tappelu ratkaisi koko maakunnan kohtalon. Nehavendin lakealla Alroy kohtasi Kermanshah'n atabekin kiireisesti nostetut joukot ja hajoitti ne tykkönään. Kuukauden kuluessa oli jokikinen Aderbeidshanin kaupunki myöntynyt uuden Hebrealaisen ruhtinaan valtaan, ja, jättäen Abnerin päättämään Luristanin valloittamista, Alroy lähti Persiaan.

Alroy'n arvaamaton ja hillitsemätön edistyminen herätti Togrulin, Persian turkkilaisen sultanin, hänen hekumallisesta huolettomuudestansa Nishaburin palatseissa. Hän käski emirejänsä kohtamaan itseään keisarillisessa Rhey'n kaupungissa, että he yhdellä voimakkaalla ponnistuksella kukistaisivat hävyttömän kapinoitsian.

Uskonto, urhollisuus ja nero innostuttivat kilvan Alroy'n aseita, mutta epäilemättä autti häntä suuresti hänen kummallisen ja kaikkialle hajonneen kansansa vanha samantunteisuus, joka aina toimitti hänelle varhaisia tietoja kaikista vihollisen liikunnoista. Ilman minkäänlaisitta hankkeitta hän sai asianajajia joka hovissa ja leirissä ja neuvoskunnassa; näitten avulla hän tiesi edeltäpäin vastustajiensa tuumat ja käytti yksin heidän taitoansakin heidän tuhoksensa. Keisarillinen Rhey'n kaupunki valloitettiin yöllä äkkinäisellä päällekarkauksella, ryöstettiin ja poltettiin poroksi. Ne pelästyneet ja säikähtyneet emirit, jotka pelastuivat, pakenivat sultani Togrulin luo, repien partaansa ja ennustaen maailman lähestyvää loppua. Nishaburin palatsit kaikkuivat isäntänsä kirouksista, joka sadatellen juutalaisia koiria ja juhlallisesti luvaten pilgrimiretkeä Mekkaan, asettui kirjavan armeijan etupäähän ja riensi Irakin tasangoille Alroy'ta voittamaan.

Persialaisten joukot olivat ainakin viisi kertaa lukuisammat kuin Hebrealaisten. Paitsi jommoistakin osastoa Seldshukeja oli myöskin Kaukasos laskenut liikkeelle eriskummaiset asukkaansa oikea-uskoisten rivejä tihentämään. Baktiarin sivistymättömät heimokunnat pestattiin nekin turmiollisin jousinensa, ja rajut Turkomanit, joita sultanin kulta oli houkutellut, luopuivat ajaksi vapaudestansa ja pudistivat pitkiä peitsiänsä hänen sotarinnassaan.

Mutta mitäpä hurjasta Baktiarilaisesta, mitäpä rajusta Turkomanista, mitäpä harjaantuneesta ja ylpeästä Seldshukista Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumalan soturin rinnalla? Ensi ryntäyksessä Alroy'n onnistui katkaista Togrulin leveälle ulottuva keskusta ja eroittaa Turkkilaisten suurempi osa heidän vähemmän harjaantuneista kumppaneistaan. Medialaisen ratsuväkensä etupäässä Messias kävi Kaukason soturein kimppuun ja hävitti ne perin juurin. Baktiarin hurjat laumat ampuivat nuolensa vihollisiansa vastaan ja lähtivät pakoon, ja rajut Turkomanit ryöstivät oman päällikkönsä kuormaston.

Turkkilaiset itse taistelivat ankarasti; vaan kun heidän liittolaisensa olivat jättäneet heidät ja haltiokas vihollinen ympäröitsi heitä, heidän ponnistuksensa olivat turhat ja heidän tuhonsa hirveä. Togrul surmattiin, kun hän johdatti hurjan rohkeata, vaan hyödytöntä päällekarkausta, ja hänen kuolemansa jälkeen tappelu näytti ennemmin teuraukselta kuin taistelolta. Tanner peittyi Seldshukien hyytyneellä verellä. Armoa ei annettu eikä pyydetty. Kaksikymmentä tuhatta valittua soturia kaatui Turkkilaisten puolelta; tähteet ajettiin hajalle ja pääsivät vuorille. Jättäen Scherirah'n järjestystä palauttamaan, lähti Alroy seuraavana aamuna Nishaburia päin, kolmen tuhannen hevosmiehen seuratessa, ja vaati kaupunkia antaumaan, ennenkuin asukkaat saivat tiedon sultaninsa tappiosta ja kuolemasta. Persian pääkaupunki vältti Rhey'n kohtaloa häpeällisen sovinnon ja korkean veron kautta. Kosroein ja Gashnovidein aarteet lähetettiin Hamadaniin, jolle aurinko koitti vaan tuodakseen sanomia jostakin voitosta tai valloituksesta.

Sillä välin kuin Alroy mielensä mukaan määräsi rauhan ehdot Nishaburin palatseissa, oli Abner haltuunsa saattanut Luristanin, astunut vuorten poikki ja tunkeunut Persiaan niillä lisäjoukoilla, joita hän oli Jabasterilta saanut. Uskoen uutten valloituksiensa hallinnon ja miehittämisen tälle urhoolliselle päällikölle, palasi Alroy Persian voittajien kanssa rientomarsseissa Hamadaniin niitten tietojen johdosta, jotka olivat hänelle tästä kaupungista lähetetyt.

XI.

Jättäen armeijansa päiväyksen päähän kaupungista, Alroy saapui, ainoastaan päällikkökunta muassa, iltapuolella Hamadaniin, ja, lähtien suorastansa linnaan, kutsui Jabasterin neuvotteluun. Kuningas ja ylimmäinen pappi viettivät yön hartailla keskusteluilla. Seuraavana aamuna julistettiin asukkaille, että heidän hallitsiansa oli palannut, että uusi "Median ja Persian kuningaskunta" oli perustettu, että Hamadan oli määrätty pääkaupungiksi ja Abner varakuninkaaksi sekä että aiottiin viipymättä samota Syriaan ja valloittaa jälleen luvattu maa.

Tämän sotaretken tuuma oli jo aikaa tuleentunut, ja valmistukset sitä varten olivat melkoisesti edistyneet. Jabaster oli oppilaansa poissa ollessa ahkerasti toiminut. Satatuhatta soturia oli nyt koottu "Median ja Persian kuningaskunnan" pääkaupunkiin; suurempi osa näitä oli Hebrealaisia, mutta monta Arabialaista, jotka olivat kyllästyneet Turkkilaisten ikeesen, ja monta urhoollista seikkailiata Kaspian meren rannoilta kääntyi helposti horjuvasta epäjumalan palveluksesta valloitusta tuottavaan uskontoon ja kartuttivat "Sotalaumojen Herran" armeijaa.

Hamadanin edusta oli peitetty teltoilla, kadut täytetyt läpikulkevalla sotaväellä, basaarit ahdattuina sotavaroilla; koko jonoja kameleja, jotka kuljettivat elatus-aineita, saapui joka päivä ympäröivistä kaupungeista; joka hetki joku korkealakkinen Tatari kiidähti tärkeillä uutisilla kaupunkiin ja riennytti hevostansa linnan palttaa ylöspäin. Aseitten sälinä, hevosten korskunta, sotasoiton toitotukset kuuluivat kaikista kaupungin-osista. Näytti siltä kuin koko maailman toimet ja aarteet olisivat silmänräpäyksessä yhtyneet Hamadanissa. Joka miehellä oli joku suuri tarkoitus; kulta kiilsi jokaisen kädestä. Kaikki suuret intohimot kuohuivat; kaikki inhimillisen jäntevyyden yllykkeet olivat vilkkaassa vaikutustyössä. Joka silmä iski tulta, joka jalka astui vakavasti ja nopeasti. Joka mies menetteli niin, kuin yhteinen kohtalo olisi riippunut hänen ponnistuksistansa; niinkuin yhteinen tahto olisi ollut sama kuin hänen yksityinen mielentekonsa. Ei mikään näky ole niin ylevä kuin väestö, jossa mahtava kiihoitus vallitsee.

Oikea-uskoisten hallitsia kohotti profeetan lipun Tigris-virran partaalla. Salaiset sanomat tästä hänen aikomuksestansa, ne juuri olivat kutsuneet Alroy'n niin äkkiä takaisin Persiasta. Nuot harvinaiset ja mystilliset juhlamenot sytyttivät jälleen Mahomettilaisten uinailevan innon, ja niitten vaikutusta oli lisätty edellä käyvillä ja viisailla keinoilla. Yksistään Bagdadin Seldshukien lukumäärä nousi viiteenkymmeneen tuhanteen mieheen: Syrian sultani lähetti puolestaan ne soturit, jotka olivat voittaneet Damaskon ja Aleppon arabialaiset ruhtinaat; samalla kuin Vähän Aasian muinaiset maakunnat — tuo Seldshukein perustama äveriäs ja voimakas Rumin kuningaskunta — lasketti aloiltansa myriadeja sitä verratonta ratsuväkeä, joka niin usein oli häpeään saattanut Caesarein armeijat. Ei ollut koskaan Harun al Redshidin hallituksen jälkeen niin isoa armeijaa ollut koossa Tigrin rannoilla. Joka päivä joku sotaisa atabeki astui aseellisen saattoväkensä etupäässä kalifin pääkaupunkiin taikka asetti leirinsä virran rannalle; joka päivä jonkun etäisen ruhtinaskunnan uljas emiri kummastutti ja peloitti hekumallisia Babylonialaisia oudon- taikka tuimannäköisillä sotureillansa, joita hän oli Arabian erämaista taikka Mustanmeren rannikoilta kerännyt lippunsa ympärille. Parin penikulman päähän virran molemmat rannat olivat, niin pitkältä kuin silmä kannatti, peitetyt sen äärettömän armeijan kirjavilla majoilla, loistavilla standareilla, häilyvillä lipuilla ja vilkkuvilla viireillä, jonka korkeimpana päällikkönä oli Seldshukein suurisultani ja kalifin palatsin kuvernöri Malek.

Tämmöinen se voima oli, joka oli koottu Aasian tasangoille pidättämään Hebrealaisten ruhtinaan edistymistä ja estämään sen muistettavan maan valloittamista, joka oli luvattu hänen isiensä uskolle, mutta menetetty heidän uskottomuutensa kautta. Hamadanin vallein edustalla Alroy katsasteli Israelin armeijaa, kuusikymmentä tuhatta raskas-aseista jalkasoturia, kolmekymmentä tuhatta jousimiestä ja kevyt-aseista soturia, ja kaksikymmentä tuhatta hevosmiestä. Paitsi näitä oli kymmenen tuhatta ratsumiestä valittu itsenäiseksi joukoksi, joka nimitettiin Pyhäksi Vartiakunnaksi. Nämät olivat kaikki palvelleet Persian sotaretkellä. Näitten keskirinnassa jättiläinen — sillä Elnebar oli kolme jalkaa pidempi kuin tavalliset ihmiset — kantoi Salomonin valtikkaa, joka oli pantu kultaiseen, rubineilla koristettuun koteloon ja pistetty vahvan seeterikeihään päähän. Asriel, Abnerin veli, oli Pyhän Vartiakunnan päällikkönä.

Armeija oli jaettu kolmeen osastoon. Kaikki astuivat juhlallisessa järjestyksessä Alroy'n valleilla sioitetun valta-istuimen editse ja painoivat alas lippunsa ja keihäänsä, kun he tulivat urhoollisen johdattajansa ohitse. Bostenag ja Miriam ja koko kaupungin väestö katselivat muureilta tätä elähyttävää näytelmää. Samana iltana lähti Scherirah neljänkymmenen tuhannen miehen kanssa Kermandshah'n läpitse Bagdadia päin; ja Jabaster, joka komensi pyhässä puvussansa ja joka oli vannonut, ettei hän hellittäisi miekastansa, ennenkuin temppeli oli rakennettu jälleen, vei osastonsa Nehavendin voitokkaitten lakeain ylitse. Heidän oli määrä yhtyä Kerrundin vuorensolassa, joka saatti Bagdadin maakuntaan, ja vartoa kuninkaan tuloa.

Päivän valjetessa kuninkaallinen osasto ja Pyhä Vartiakunta jättivät, molemmat Asrielin johdolla, pääkaupungin. Alroy ei ollut vielä tullut, ja muutamia tunteja hänen staabinsa upseerit nähtiin kuleksivan linnan tienoilla taikka osoittavan taitoansa keihäittensä heittämisessä samalla kuin he suistivat maltittomia hevosiansa porttein edessä.

Kuningas viipyi sisarensa luona, kävellen hänen kanssansa heimolaisensa puutarhassa. Toisen kätensä oli hän laskenut hänen solevan vartalonsa ympärille ja toisella hän piti kiinni hänen hienosta ja sievästä kädestään. Isot kyynelet puhkesivat Miriamin alakuloisista silmistä ja vierivät hänen vaaleille, suruisille poskillensa. He astuivat äänettöminä, veli ja sisar, joitten voimakkaan, puhtaan rakkauden edestä yksin kunnianhimokin väistyi. Hän avasi ristikkoportin. He astuivat vähäiseen ja viheriäiseen laaksoon; heidän edessään oli tuo marmorinen suihkulähde pylväineen katoksineen, ja tuonnempaa näkyi Alroy'n ratsu ja ainoa palvelia.

He seisahtuivat, ja Alroy poimi kukkia ja puetti ne Miriamin hiuksiin.
Hän tahtoi saada häntä hymyllänsä lievittämään eron katkeruutta.
Lempeästi hän irroitti syleilevän käsivartensa, melkein huomaamatta hän
päästi pois hänen vapisevan kätensä.

"Sinä sieluni sisar", hän lausui, "kun me viimein erosimme täällä, minä olin pakolainen, ja nyt minä jätän sinut voittajana."

Miriam kääntyi ja heittäysi veljensä kaulaan ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vastaan.

"Oma Miriamini, me kohtaamme toinen toisemme Bagdadissa."

Hän viittasi luokseen sisarensa vähän matkan päässä seisovat neitsyet; he lähestyivät; hän jätti Miriamin heidän haltuunsa. Hän kosketti hänen kättänsä huulillansa, ja, rientäen hevosensa luo, nousi sen selkään ja katosi.

XII.

Joukko säännötöntä ratsuväkeä puolusti heikosti Kerrundin vuorensolaa. Scherirah'n etu-osasto valloitti sen ilman suurta tappiota, ja pakolaiset veivät kalifin laumoille sanoman Hebrealaisten armeijan tulosta.

Tigrin lakealla vihollinen asettui sotarintaan. Malek itse, Seldshukien suurisultani, komensi keskustaa; oikeata siipeä, jota Syrian sultani johdatti, suojeli virta; ja vasen, Rumin sultani etupäässä, oli saanut itselleen etuisan aseman epätasaisella ja ylenevällä tanterella. Ylpeänä joukkojensa luvusta, urhollisuudesta, sotajärjestyksestä ja sijoituksesta Malek odotti Persian voittajaa.

Hebrealaistenkin välkkyvät kolonnit näkyivät nyt etenevän vuorten välitse ja järjestyvän lakean toisessa päässä. Ennen yön tultua päällekarkaajien leiri oli asetettu Malekin kuuluville. Teltojen liikkuvat valkeat eroitettiin selvästi; ja tuon tuostakin vihollisten sotatorvien uhkaava ääni kohtasi vastustajien korvia. Ei ollut kuin lyhyt matka näitten mahtavain armeijain väliä. Huomispäivä oli ratkaiseva ehkä vuosisatojen kohtalon. Kuinka kauhistava taistelon aatto on!

Muutamien päällikköjen seuratessa Alroy itse kävi sotamiestensä teltoissa, luvaten heille huomispäiväksi semmoista triumfia, jonka rinnalla Nehavendin ja Nishaburin voitot vaipuisivat mitättömiksi. Heidän vilkkaat ja innostuneet kasvonsa osoittivat samalla heidän miehuullisuuttansa ja luottamustansa. Salomonin valtikka kannettiin juhlallisesti leirin läpitse. Korkean kukkulan laella, joka kenties oli jonkun muinaisen sankarin hautakumpu, lausui Ester, profetissa, armeijan kiivas-uskoisimpien keskellä yllyttäviä ennustuksiansa. Mikä komea näky! — ihana, innostunut tyttö, vakavia, hartaita sotureita ryhmittäin ympäri, vartiatulten punaiset liekit, jotka, yhtyen kuun hopeisin varjoihin, valaisivat hänen seuralaistensa monivärisiä turbaneja ja heiskuvia haarniskoita!

Alroy'n teltassa Jabaster neuvotteli oppilaansa kanssa huomispäivän tuumista.

"Tämä on toisenlainen näkymö kuin Kaukason luola", sanoi Alroy, kun ylimmäinen pappi aikoi lähteä.

"Niillä on suuri yhtäläisyys; isiemme Jumala on meidän kanssamme."

"Niin! Sotalaumojen Herra. Moses oli suuri mies. Ainoastaan valloituksen elämä on jonkun-arvoinen."

"Te mietitte?"

"Entisyyttä. Nykyisyys on valmiina. Liiallinen ajatteleminen saattaa pilata sitä."

"Entisyys on viisautta varten, nykyisyys toimintaa varten, vaan iloa varten on tulevaisuus. Se tieto, että temppelin rakentaminen on käsillä, että Herran voideltu kerran vielä on asuva Davidin huoneessa, täyttää mieleni; ja kun minä ajattelen vastaista kunniaamme, minä melkein unhotan hellässä innostuksessani sen arvokkaisuuden, joka on sovelias pyhälle viralleni."

"Jerusalem — minä olen nähnyt sen. Montako tuntia on päivän koittoon?"

"Noin kolme."

"Kumma kyllä, minä voisin nukkua. Muistaakseni olin aina levotonna iltaa ennen taisteloa. Mikä syy siihen on, Jabaster?"

"Teidän uskonne, herrani, on syvä."

"Niin, minussa ei ole mitään pelkoa. Minun osani ei ole vielä säätty.
Hyvää yötä, Jabaster. Käy Asrielin luona urhoisa pappi. Pharez!"

"Herra!"

"Herätä minua toisella vahtimuutoksella. Hyvää yötä, poikani."

"Hyvää yötä, Herrani!"

"Pharez!"

"Herätä minua kaiken mokomin toisella vahtimuutoksella. Luuletko, että vielä on kolme tuntia, ennenkuin päivä koittaa?"

"Niillä vaiheilla, herra."

"Hyvä! toisella vahtimuutoksella, muista; hyvää yötä!"

XIII.

"Jo on toinen vahtimuutos, herrani."

"Näin pian? Olenko minä nukkunut? Minä olen hilpeä kuin kotka. Käske
Scherirah tänne, poikani."

"Se on omituista, etten minä koskaan enää näe unta. Ennen pakoani nukuntani aina häirittyi. Sanokoot mitä tahansa, mies on syntynyt toimintaa varten. Elämäni on nyt sointuisa, ja uni on muuttunut, miksi luonto sitä aikoi, lohdutukseksi eikä taisteloksi. Ennen se oli kamppaus mustien intohimojen ja kirkkaitten unelmien välillä, joitten tuotteliaissa kuvauksissa ja valoisissa näyissä etsin turvaa jokapäiväisen todellisuuden synkästä kurjuudesta."

"Minun tekee mieli vetää syrjille teltani varjostimet. Majesteetillinen näky! Minäkö todella olen nostanut tämän armeijan! Aavalla lakealla, niin pitkältä kuin silmäni näkee, lumivalkoiset teltat kaunistavat purpuranväristä maisemaa, ja sotarintaan asetetut legionat kokoontuvat lippujensa ympärille taistelemaan minun puolestani. Tämä on Aasian kuolemantuska."

"Vuosi takaperin minä juuri tässä paikassa laskeusin alas kuolemaan tuntemattomana olentona taikka tunnettuna ja tunnustettuna ainoastaan ylenkatseella, ja nyt maailman sultanit rientävät minua vastustamaan. Minussa ei ole mitään pelkoa. Minun osani ei ole vielä säätty. Ja mimmoiseksi se kääntynee? Sen ratkaiskoon se voima; joka on tähän asti muodostanut koko minun elämäni."

"Jerusalem, Jerusalem — aina hän jahkii Jerusalemia. Vaikka hän on oppinut, on hän ahdasmielinen uskonkiihkolainen, jonka uneksiva muisti mielellään saattaisi tulevaisuuden entisyyden kaltaiseksi. Voi Bagdad, Bagdad, sinun hohtavissa saleissasi on sulo, suurempi kuin kaikki hänen salaiset oppinsa!"

"Haa! Scherirah! Päivä valkenee kohta; tähdet loistavat vielä. Ilma on varsin mieluisa. Huomispäivä on suuri päivä, Scherirah, Israelille ja teille. Te johdatatte päällekarkausta. Tulkaat hetkeksi teltaani, urhoollinen Scherirah'ni."

XIV.

Päivä koitti — vahva kolonni Hebrealaisia hyökkäsi, Scherirah'n komennolla, kalifin armeijan keskirintaa vastaan. Toinen kolonni karkasi, Jabasterin johdolla, kohti vasenta siipeä, jonka päällikkönä Rumin sultani oli. Tuskin oli Alroy huomannut, että Scherirah'n oli onnistunut tunkea Turkkilaisten keskirinnan läpi, kun hän jo asettui Pyhän Vartiakunnan etupäähän ja vastustamattomalla ryntäyksellä saatti heidät täydelliseen epäjärjestykseen ja hämminkiin. Syrian sultanin osasto ja suuri osa keskirinnasta karkoitettiin kokonaan ja ajettiin virtaan, ja Malekin osaston jäännökset eroitettiin kauas hänen vasemasta siivestänsä.

Mutta sillä välin kuin Alroy jo piti voittoa varmana, odottivat peräti toiset onnen vaiheet Jabasterin osastoa. Rumin sultani, joka oli sioittunut hyvin etuisalle paikalle ja komensi sotureita, jotka olivat tottuneet Konstantinopolin Kreikkalaisten sotajärjestykseen, vastaan-otti Jabasterin hyömäyksen horjumatta eikä ainoastaan peruuttanut hänen töyväystänsä, vaan syöksähti viimein itsekin heihin käsiksi, seuhtoen ja hajottaen Hebrealaisten kolonneja tykkönänsä. Turhaan koetti Jabaster järjestää sotureitansa, turhaan hän toimitti erinomaisia urhouden töitä, turhaan kaatoi hän itse sultanin lipunkantajan maahan, vieläpä kerran tunkeusi monarkin teltaan saakka. hänen osastonsa kukistettiin perinjuurin. Se into, jolla Rumin sultani ahdisti vastustajiansa, esti häntä Turkkilaisten keskirinnan avutonta tilaa huomaamasta. Jos hän vaan olisi, Jabasterin osaston masennettuansa, tyytynyt käymään takaapäin Alroy'n kimppuun, olisi tämä päivä ehkä päättynyt ihan toisella lailla. Mutta nyt Alroy'n terävä silmä pian havaitsi hänen erhetyksensä, ja hän käytti toisen varomattomuutta edukseen. Hän jätti Ithamarin pitämään keskirintaa alallansa, kiiruhti itse Pyhällä Vartiakunnalla Rumin sultania vastaan ja antoi Jabasterille tilaisuutta koota osan omasta joukostaan. Rumin sultani, joka oivalsi, että kaikki oli hukassa toisten päällikköjen taitamattoman käytöksen tähden, käski soturinsa pois, peräytyi nopeasti, vaikka hyvässä järjestyksessä Bagdadiin, vei muassaan kalifin, hänen hareminsa ja osan hänen aarteistansa, ja pakeni Syriaan. Sillä välin jälelle jääneen turkkilaisen armeijan tappio kävi täydelliseksi. Tigrin vedet muuttuivat ruskeiksi verestä, ja ne kaupungit, joitten läpitse se juoksi, saivat tiedon Alroy'n voitosta hänen vihollistensa uiskentelevien ruumiitten kautta. Kolmekymmentä tuhatta Turkkilaista surmattiin tässä tappelussa: näitten joukossa Bagdadin ja Syrian sultanit ja suuri paljous atabekejä, emirejä ja muita päälliköitä. Kokonainen osasto, joka huomasi itsensä saarretuksi, heittäysi voittajien armoihin ja luopuivat aseistaan. Kolmen sultanin leirit ja aarteet anastettiin niinikään, ja pakeniat olivat niin hajalle ajetut, etteivät yrittäneetkään kokoontumaan, vaan joukostansa eksyneinä ja toivottomina levisivät läheisiin maakuntiin ja ryöstivät niitä. Jabasterin osaston väenhukka oli myöskin iso, mutta muu armeija ei kärsinyt suurta vahinkoa. Alroy itse oli vähäisen haavoitettu. Taisteloa kesti vaan kolme tuntia. Sen seuraukset olivat äärettomät. David Alroy oli nyt Idän hallitsia.

XV.

Lakea oli täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita, aseita, lippuja ja maahan kumottuja teltoja. Palaten Rumin sultanin takaa-ajosta Alroy käski torvensoittajain kutsua aseisin ja, tomulla ja verellä peittyneenä, nousi ratsunsa selästä ja seisattui Malekin teltan eteen, nojautuen veriseen käyräsapeliinsa, samalla kuin hänen voittoisat kenraalinsa ympäröivät häntä.

"Jabaster!" Alroy lausui, ojentaen kättänsä ylimmäiselle papille, "hyvä oli, että teidän sotureillanne oli semmoinen johdattaja. Ei kukaan muu kuin te olisi voinut saada heitä järjestymään. Teidän tarvitsee harjoittaa poikianne vähäisen, ennenkuin he jälleen joutuvat Kappadokian ratsuväen pariin. Urhoollinen Scherirah, me emme unhota ryntäystänne. Asriel, sanokaat vartiakunnalle minun puolestani, että heidän käyräsapelinsa aikaan saattivat Tigrin voiton. Ithamar, mitkä ovat vereksimmät soturimme?"

"Aderbeidshanin legiona, herra."

"Kuinka suuri se on?"

"Heitä on kaksitoista tuhatta miestä: me voimme koota kaksi kolmannesta."

"Uljas Ithamar, ottakaat Aderbeidshanin väki ja yksi vartiakunnan osasto, astukaat Bagdadin luo ja vaatikaat kaupunkia antaumaan. Jos Rumin sultani tarjoo tappelua, asettukaat sotarintaan ja hän tyydyttäköön halunsa. Tätä nykyä soturit näitten kiiruisten marssien ja tuimien taisteloin perästä tarvinnevat lepoa. Luullakseni hän ei kauan viivy. Käskekäät kaupungin antautua ja sanokaat, että, jos vastusta tehdään, minä saatan sen yhtä autioksi kuin vanha Babylon. Älkäät hieroko rauhaa minkään aseellisen joukon kanssa. Missä se soturi on, joka pelasti pääni murskaksi joutumasta — hänen nimensä on Benaiah?"

"Minä odotan teidän käskyänne, herrani."

"Te olette kapteini. Yhtykäät Ithamarin osastoon ja voittakaat uusia laakereita, ennenkuin tapaamme toisemme jälleen. Oivallinen Asriel, pankaat veljellenne sana meidän menestyksestämme."

"Herra, useita Tatareja on jo lähetetty Hamadaniin."

"Hyvä! Laittakaat vielä yksi, joka vie tämän kirjoituksen sisarelleni, Miriamille. Toimittakaat Malekin telta voitonmerkiksi Hamadaniin. Elnebar, te Hebrealaisten Goljat, te kannoitte pyhää standariamme niinkuin sankari! Kuinka profetissan laita on? Minä näin hänen ryntäävän eteenpäin meidän riveissämme, pitäen miekkaansa ylhäällä lumivalkoisella käsivarrellansa, pitkät, mustat hiukset liehuen ikäänkuin myrskypilvi, ja silmät leimuten tulta."

"Kuninkaan vuotaa veri", lausui Jabaster.

"Hiukan vaan, se virvoittaa minua. Minä olen vähän kuumeessa.
Kuningaskunta vesipisarasta! Ja nyt haavoitettujen ystäviemme luo.
Asriel, ruvetkaat järjestämään leiriä! Sabbatin aatto on käsillä. Aika
joutuu."

XVI.

Kuolleet olivat ryöstetyt ja viskatut virtaan, Hebrealaisten leiri oli valmis. Etevinten upseeriensa kanssa kävi Alroy haavoitettuja katsomassa ja urhoollisia kiittämässä. Se häärinä, joka aina syntyy voitetun taistelun perästä, lisääntyi tällä kertaa armeijan levottomuudesta, kun se kiitollisuudessansa tahtoi tyystisti vaarin-ottaa lähestyvää sabbatia.

Kun aurinko laski, sabbati oli alkava. Aaltoileva ilman ranta esti sitä hetkeä tarkoin määräämästä, jolloin se katosi. Karmosiinipunainen päivänkerä vieri purpuranväristen vuorten taa, ja uhkea, ruusuinen hohto oli levinnyt taivaan ylitse. Silloin nähtiin, kuinka hartaat uskonkiihkolaiset, ylpeillen Talmudin tiedostansa, pitivät valkoista silkkivyhtiä käsissänsä ja ilmoittivat sabbatin tuloa sen muuttuvia värejä myöten. Niin kauan kuin vyhti vielä paistoi kullalta, hilke yhä kuului aseseppien pajasta, ruvankeittäjien valkea yhä lehotti, hevosväki talutti ratsujansa virralle, ja uutterat jalkasoturit sitoivat teltojansa ja veistivät paalustojaan. Silkkivyhti kävi punaiseksi, asesepät takoivat enentyneellä innolla, ruvankeittäjät puhalsivat ankarammin, hevosväki riensi pois virralta, jalkasoturit katselivat huolestuneina tummentuvaa hämärää.

Silkkivyhti kävi siniseksi; himmeä, haudankaltainen, harmaa väri samensi sen heleyttä. Sääskien hyrinä kuului, yön lepakot kiertelivät teltojen ympäri, torvet raikkuivat kaikilta kulmilta, aurinko oli laskenut, sabbati oli alkanut. Paja oli vaijennut, valkea sammunut, hevosten korskunta ja miesten hyörinä herjennyt. Syvä, äkkinen, kaikkialle leviävä äänettömyys painui mahtavaan armeijaan. Oli yö; sabbatin pyhä lamppu paloi kaikissa leirin teltoissa, joka hiljaisuutensa ja loistonsa puolesta kilpaili äänetönten ja hehkuvien taivasten kanssa.

Aamu tuli; soturit kokoontuivat alttarien ja uhrien ympärille. Ylimmäinen pappi ja häntä palvelevat leviitat julistivat Israelin Jumalan ykseyttä ja kaikkivaltaa, ja hänen voittaneen ja valitun kansansa samantunteiset vastaukset kajahtivat lakean ylitse. He palasivat jälleen teltoihinsa lain selittämistä kuuntelemaan; ei saanut kävelläkään sabbatina pidempää matkaa kuin sen, joka eroittaa Jerusalemin Öljyvuoresta. Yhtä pitkä oli myöskin temppelin ja tabernakelin väli; se oli tarkasti mitattu, ja jokainen Hebrealainen, joka sinä päivänä lähti leiristä, havaittiin lukevan sabbatipäiväyksen askelia. Vihdoin aurinko taas laski, ja yhtäkkiä valkeita leiskahti, ääniä kuului, ihmiset liikkuivat sillä erinäisellä ja pikaisella tavalla, josta edellisen illan hiljaisuus oli ollut omituinen. Naurun hekotukset, soiton helinä ilmoittivat tulevan yön juhlallisuutta; elatus-aineita tuli yltäkyllin läheisistä kylistä, ja ennen pitkää hurskaat voittajat viettivät äskeistä triumfiansa iloisilla kemuilla.

Aamulla yksi Tatari saapui Ithamarin tyköä, kertoen Alroy'lle, että Rumin sultani oli vetäynyt Syriaan, että Bagdad oli jätetty puollustamatta, mutta että hän oli suostunut siihen asukkaitten pyyntöön, että lähetyskunta saisi käydä Alroy'n luona, ennenkuin soturit astuisivat kaupunkiin. Hän oli myöskin vakuuttanut heille turvallista matkaa.

XVII.

Seuraavana aamuna sanansaattajat ilmoittivat lähetyskunnan tulon. Koko armeija oli aseissa. Alroy oli käskenyt, että armon-anojat vietäisiin koko leirin läpitse, ennenkuin he laskettaisiin kuninkaalliseen teltaan, jonka kummallekin puolelle Pyhä Vartiakunta oli sioitettu. Teltan syrjälle vedetyt varjostimet asettivat näkyviin voittajan itse, joka istui komealla divanilla. Hänen oikealla kädellänsä seisoi Jabaster papillisessa puvussaan, vasemmalla Scherirah. Hänen takanansa jättiläinen Elnebar piti pyhää valtikkaa. Joukko päälliköitä oli järjestetty teltan molemmille puolille.

Symbalein ja verhottujen vaskirumpujen ääni kuului ja matalia torvien toitotuksia; seurueen etumainen osa nähtiin teltoilla reunustetun käytävän kaukaisessa päässä. Ensiksi tuli joukko kauniita nuorukaisia, astuen kaksittain ja sirotellen kukkia, sitten sarja soittoniekkoja väljissä, kultakankaisissa vaatteissa, vieretellen hopeatorvilla vaikeroivia säveliä. Näitten perästä seurasi orjia kaikista ilman-aloista, kantaen itsekukin jotakin oman maansa parasta ja kalliinta tuotetta: neekerit elefantin hampaita, strutsinsulkia ja kultahiekalla täytettyjä korulippaita; Syrialaiset harvinaisia sota-asuja; Persialaiset atarguli-vaaseja, ja Intialaiset korittain Ormuzin helmiä ja hienoja Kashmirin shaaleja. Lastensa keskellä, joista joka toinen talutti valkoista, joka toinen vaaleanruskeata metsäkaurista, Arabialainen puettuna siniseen vaippaansa johdatti karmosiinipunaisesta silkkinuorasta korkeata, kaarneenkarvaista giraffia. Viisikymmentä kookasta miestä kantoivat parittain hopeakilpeä, joka oli täynnä kultarahoja, taikka kaiverrettuja, timanteilla koristettuja pikareita.

Symbalein soitto ilmoitti kunniapukujen lähenemistä, jotka olivat valitut oikea-uskoisten hallitsian vaatekammiosta; tässä nähtiin Aleppon silkkejä ja Damaskon kullalla kirjailtuja kankaita, päärmättyinä sopelin ja kärpin turkiksilla, untuvaa joutsenen rinnasta ja valkoisen ketun nahkoja.

Näitten jälkeen tuli kaksi harmaata dromedaria hopeisin valjainensa, ja useita satulavaipoilla varustettuja hevosia, joita jokaista pulskeasti vaatetettu palvelia talutti. Viimeinen näistä oli lumivalkoinen oris, jonka otsasta ikäänkuin rubinitähti pilkehti, semmoinen juoksia Salomonin pyhästä hevossiittämöstä, jolla ainoastaan Profeetan jälkeiset ratsastivat.

Verhotut vaskirummut esittelivät mustaa eunukkiparvea, jolla oli tulipunaiset liivit ja norsunluiset sotatapparat. He ympäröivät ja suojelivat yleisön näkyvistä neljäätoista ihanata Cirkassialaista tyttöä, joitten kauniit kasvot ja soreat vartalot muutoinkin kätkyivät pitkiin huntuihin ja uhkeihin, poimuisiin pukuihin.

Voittajaa liketessään komea seurue nöyrästi kumarsi Alroy'n edessä ja asettui leveän käytävän kummallekin puolelle. Lähetyskunta astui esiin; kaksitoista Bagdadin etevintä asukasta, käsivarret ristiin laskettuina, silmät maassa ja vaatteet epäjärjestyksessä. Alavasti ja ääneti jokainen koski kädellänsä maata ja suuteli sitä antaumisensa merkiksi, ja sitten syrjäytyen antoi tietä lähetyskunnan johdattajalle ja puhemiehelle Honainille!

XVIII.

Nöyrästi, mutta sievästi kalifin lääkäri kumarsi Idän valloittajaa. Hänen ryhtinsä ja käytöksensä erosivat suuresti hänen kanssalähettiläistään; hänen kasvojensa muoto oli yhtä tyven ja tyytyväinen, hänen pukunsa yhtä komea ja huoliteltu kuin silloin, kuin hän ensin Bagdadin basaarissa pelasti Alroy'n vilpillisen Abdallah'n käsistä.

Hän puhui, ja hänen sanojensa sointuun vaikeni kaikki.

"Maailman valloittaja, se kohtalo, jota vastaan taistelo on turha, on asettanut meidän henkemme ja omaisuutemme teidän haltuunne. Teidän orjanne tarjoavat teidän hyväksyttäväksenne rikkautensa hedelmiä; ei verona; sillä kaikki on teidän; vaan näyttääkseen teille turvallisuuden ja rauhan tuotteita, ja saadaksensa teitä havaitsemaan, että armeliaisuus on yhtä hyödyllinen voittajalle kuin voitetulle, että säilyttäminen on parempi kuin tuhoaminen, nauttiminen viisaampi kuin hävittäminen."

"Sallimus sääsi, että me synnyimme kalifin orjiksi; sama sallimus on jättänyt hänen valtikkansa teidän huomaanne. Me tarjoamme teille samaa uskollisuutta kuin osoitimme hänelle, ja anomme samaa suojelusta kuin hän antoi meille."

"Vaikka teidän päätöksenne kääntyisi mimmoiseksi hyvänsä, meidän tulee taipua siihen sillä itsensä alentamisella, joka myöntyy korkeampaan valtaan. Emme kuitenkaan ole kokonaan toivoa vailla. Me emme voi unhottaa, ettei meidän ole täytynyt lähestyä mitään barbarilaispäällikköä, joka ei kykene pitämään arvossa sivistyksen vaatimuksia, taiteen luomia ja ihmisyyden lempeämpiä kehoituksia. Me tunnustamme teidän vastustamattoman voimanne, vaan rohkenemme toivoa kaikkia semmoiselta ruhtinaalta, jonka neron kaikki tietävät ja ihmettelevät, joka on hallituksen huolilta ja aseitten askareilta oppimisen jalostuttavaan toimeen säästänyt osan nuoruudestaan, jonka siveyttä puhdas ja ylevä usko on muodostanut, ja joka on siinnyt pyhästä ja kuuluisasta sukukunnasta, jonka verratonta ikää Profeettakin tunnustaa."

Hän taukosi; suostumuksen sohina kuului teltassa; se hiljeni heti kuin valloittaja yritti puhumaan.

"Jalo emiri", vastasi Alroy, "palatkaat takaisin Bagdadiin ja kertokaat kanssa-alamaisillenne, että Israelin kuningas lupaa suojella heidän henkeänsä ja varjella heidän omaisuuttansa.

"Entä heidän uskonsa?" kysyi lähettiläs matalammalla äänellä.

"Suvaitaan", vastasi Alroy kääntyen Jabasterin puoleen.

"Siksi kuin tarkemmin säädetään", lisäsi ylimmäinen pappi.

"Emiri", sanoi Alroy, "kalifia itseä kohdellaan kunnioituksella."

"Teidän korkeutenne mieliksi", Honain vastasi, "Rumin sultani on lähtenyt pois, ja entinen hallitsiamme hänen kanssaan."

"Ja hänen hareminsa?"

"Sekin on lähtenyt."

"Se oli tarpeetonta. Me emme sodi naisia vastaan."

"Miesten yhtä hyvin kuin naisten täytyy myönnyttää teidän korkeutenne laupeutta."

"Benomi", lausui Alroy, puhutellen nuorta vartioväen upseeria, "käskekäät, että kunniavartiasto saattaa tätä jaloa emiriä hänen paluumatkallansa. Me sotamiehet askaroimme vaan raudan nojalla emmekä voi kilpailla Bagdadin kanssa komeudessa; ottakaat kuitenkin tämä tikari lahjoittajan tähden"; ja Alroy ojensi Honainille timanteista säihkyvän tikarin.

Bagdadin lähettiläs astui esiin, otti tikarin, painoi sitä huuliansa vastaan ja pisti sen poveensa.

"Scherirah", jatkoi Alroy, "tämä jalo emiri on teidän hoivissanne. Katsokaat, että sovelias telta valmistetaan hänelle, ja ettei hänen saattoväkensä tarvitse valittaa leirimme karkeita tapoja."

"Teidän korkeutenne mieliksi", vastasi Honain, "minä olen päättänyt tehtäväni, ja teidän suosiollisella luvallanne minä palajan heti takaisin. Minulla on tärkeitä toimia, yhtä tärkeitä kuin nämät, vaikka ne koskevat minua itseä."

"Tehkäät tahtonne, jalo emiri. Benomi, virkanne töihin. Hyvästi, herrani."

Lähetyskunta likeni, kumarsi ja vetäytyi pois. Alroy kääntyi Jabasterin puoleen.

"Tuo ei ollut mikään tavallinen mies, Jabaster?"

"Varsin miellyttävä Turkkilainen, herrani."

"Luuletteko, että hän on Turkkilainen?"

"Hänen puvustansa päättäen."

"Olkoon niin. Asriel, käskekäät purkaa leiri. Me astumme heti
Bagdadiin."

XIX.

Päälliköt menivät eri taholle ryhtyäkseen tarpeellisiin matkahankkeisin. Sanoma, että armeija kohta lähtisi Bagdadiin, levisi pian koko leiriin ja herätti mitä suurinta innostusta. Joka käsi oli työssä, purkasi teltoja, varusti aseita ja hevosia. Alroy vetäytyi majaansa. Varjostimet olivat suljetut. Hän oli yksinään ja vaipui syvään miettimiseen.

"Alroy!" lausui yksi ääni.

Hän vavahti ja katsahti ylös. Hänen edessään seisoi profetissa Ester.

"Ester! Sinäkö se olet?"

"Alroy! Älä astu Babeliin."

"Kuinka?"

"Niin totta kuin elän, Herra on käskenyt niin. Älä astu Babeliin."

"Enkä nauttisi ihaninta voittoani, tyttö?"

"Älä astu Babeliin."

"Mikä sinua pelottaa?"

"Älä astu Babeliin."

"Minäkö muuttaisin kohtaloani ilman mitään syytä?"

"Herra on puhunut. Eikö siinä ole syytä?"

"Minä olen Herran voideltu. Hänen varoituksensa ei ole tavannut minua."

"Nyt se tapaa sinun. Ylenkatsooko kuningas Herran profetissaa? Se on
Ahabin synti."

"Sinuako ylenkatsoisin? Sitä suuta ylenkatsoisin, joka on voittojeni julistaja? Se olisi sulaa Jumalan pilkkaa. Ennusta triumfia, Ester, eikä Alroy koskaan epäile innostustasi."

"Hän epäilee sitä nyt. Minä näen, että hän epäilee sitä nyt. Oi kuninkaani, minä sanon taas: älä astu Babeliin."

"Kaunis tyttö, sinun silmäsi leimuavat. Ken voi katsella niitten ihmeellistä ja kirkasta loistoa ja epäillä, että Ester on Jumalalta innostettu! Tyynny, suloinen tyttö, joku unelma häiritsee mielikuvitustasi."

"Alroy, Alroy, älä astu Babeliin."

"Minussa ei ole yhtään pelkoa — minä olen lumottu."

"Voi minua! Hän ei tahdo kuulla minua. Kaikki on hukassa!"

"Kaikki on voitettu, ihana tyttö."

"Minä soisin, että olisimme Pyhällä Vuorella ja katselisimme pyhän
Sionin tähtiä."

"Ester", lausui Alroy, lähestyen ja lempeästi tarttuen hänen käteensä, "Idän pääkaupunki levittää pian ihmeensä silmiesi eteen. Valmista itseäsi kummia katsomaan. Tyttö, me emme ole enään erämaassa. Unhota vaihtelevat mielenjohteesi. Tule, lapseni, valitse itsellesi puoliso päällikköjeni joukosta, ja minä annan kuningaskunnan sinun morsiuslahjaksesi. Minä näkisin mielelläni kruunun sinun korkealla, kuninkaallisella otsallasi. Se ansaitsee sen hyvin."

Profetissa käänsi mustat silmänsä kokonaan Alroy'ta kohden. Mitä hänen mielessänsä liikkui, sitä ei nähty eikä lausuttu.

Hän katseli tarkoin voittajan levollisia ja tutkimattomia kasvoja, hän sysäsi pois hänen kätensä ja riensi ulos teltasta.