TARINA ROSOVUORILTA.
Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin — vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus — muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta, vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät, että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.
Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra, ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa, suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies, teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.
Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi, ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja selvästi havaittava rapport eli magneettinen suhde. En kuitenkaan tahdo väittää, että tämä rapport ulottui juuri kauemmaksi kuin tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen. Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden vakavana tosiasiana.
Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä Rosovuoret.
Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon omituisen vuodenaikojen interregnumin vallitessa, jota Amerikassa nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.
Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana, mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin merkillinen.
»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.
»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva, ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa — tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita — hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.
»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus — jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa. Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova rummunlyönti.
»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt, vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut siitä erehtyä. Se oli hyeena.
»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani — sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille. Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja rauhallisesti tuntematonta tietäni.
»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia. Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.
»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.
»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena, ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt sauvallaan.
»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia, vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti mahtavan virran rantaa.
»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi, että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily ei milloinkaan ole näyttäytymättä toteen, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten ilmiöitten joukkoon.»
»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton, »mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»
»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä. Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä. Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen, asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran vastakkaiselle rannalle.
»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin — läähätin — kuolin.»
»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»
Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi, vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!» sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.
»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni — ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta. Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus, aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne. Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää, kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut. Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt. Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»
»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä, »vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää. Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»
Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista; mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin minun mielestäni.
»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä, tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin – johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana. Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä, etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon, joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.
»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla. Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta» (tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»
Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen lehdessä seuraava uutinen:
»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli herra Augustus Bedlo, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen asukkaitten keskuudessa.
»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä, joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa. Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti, ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.
»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti muistuttavat käärmeen liikkeitä.»
Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan nimi oli kirjoitettu Bedloksi.
»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»
»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se kirjoitettaisiin muulla tavalla.»
»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo, että se on painovirhe.»