VII.
Kapinoitsijat riitautuvat. — Hartman Rogers myrkytetään. — Me liittoudumme Dirk Petersin kanssa.
Heinäkuun 10 pv:nä: Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan lasin grogia.
Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut. Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan. Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta joukostaan — toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen, jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.
Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa, ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle — siihen seikkailuun tarvittiin miehistöä — ja hän luotti siihen, että hänet joko vapautetaan mielenvikaisuuden takia — jonka hän juhlallisesti vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia — tahi armahdetaan Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja Augustus juoksivat kannelle.
Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen. Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen — mutta mitään vahinkoa ei toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas neuvotteluamme.
Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä — kun esimerkiksi ei ollut yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan — rupesimme pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän täytyi menetellä hyvin varovasti.
Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin — Allenin — kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti, todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.
Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.
Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen, että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat, mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa mukaista.
Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan, rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki sen vilaukselta — näki sen nyt ensi kerran — käski hän, joko tuntien tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla. Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.
Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin, puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina. Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista Augustus otti toisen ja minä toisen.
Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin, niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä luultaisiin vahdiksi.
Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi. Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.