VIII.
Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.
Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.
Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt, ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri joukko musketteja oli läheisessä kopissa.
Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he ensi aluksi yhtyisivät Hornet-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.
Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.
Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia pelon vallata mieltäni.
Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä. Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset" kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. — Onneksi priki hytki tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus, jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut oikeinpäin.
Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki, sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita valmiiksi tarvittaessa.
Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella. Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle, jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni juuttuneina lattiaan — surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones, Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan, lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi pian päättänyt hänen päivänsä — kun emme Peters ja minä heti voineet suoriutua omista vastustajistamme — ellei apuun olisi aikanaan joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa. Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt. Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.
Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat olivat tehneet.
Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti. Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi. Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin — kovin moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan turvautuvat — niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden laivassa nousseen seitsemään jalkaan.
Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ, mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi hakkaamalla ison maston poikki.
Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme, ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä suojanpuolelle — muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan sikinsokin jonkun aikaa — ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.
Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.
Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.
Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa; ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa aamuun asti.
Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.
Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.