XIII.
Matka Etelämerelle.
Jane Guy'ssä meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut, että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä. Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan synnyttivät. Tiedän vain, että silloin kun ne tapahtuivat, ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.
Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä useammin valaita.
Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit. Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.
Aamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr. Patterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän vuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja hänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle; näillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa. Kapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje ja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua. Todennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan perittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.
Niin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme — Peters ja minä olimme perämiehen veneessä — risteilemään rannikolle haeskellen hylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka sopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä lähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme suuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain työllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan kolmesataaviisikymmentä nahkaa.
Elefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla, mutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla. Pienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme ne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme siellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan kurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi maailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen perämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta heitä noutamaan.