XII.
Yhä nälänhätää. — Parker uhrataan. — Augustus kuolee. — Yhä sanomattomia kärsimyksiä. — Pelastus.
Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut, että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään, sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti, nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä kummallekaan toverillemme.
Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset. Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi liian myöhään ainakin hänelle itselleen.
Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet, muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan. Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan. Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.
Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.
Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.
Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi — sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.
Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun — olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.
Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa — hänen tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.
Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.
* * * * *
Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.
Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.
Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi — s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.
Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa, suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa, jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli ollut sietämättömän ankaraa.
Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet, yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen, aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia Mary Pitts-kuunarista, joka juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.
Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.
Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.
Elokuun 1 p:nä. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä. Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan sekotettuamme siihen viiniä — mutta janomme ei paljoa lieventynyt. Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla. Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat. Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa, oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti, että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän äänen.
Elokuun 2 p:nä. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa. Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet. Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; — ne olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla. Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.
Elokuun 3 p:nä. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella. Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.
Elokuun 4 p:nä. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.
Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.
Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni. Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle, ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta puolelta, ja viskasi minulle köyden — toisen niistä, jotka oli kiinnitetty nauloihin.
Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan vaaraan — välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa. Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.
Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin kölikin oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi. Niinpä tuo kovin kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme olleet.
Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.
Elokuun 5 p:nä. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen. Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän uinahtaa.
Elokuun 6 p:nä. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme. Tässä hommassa kulutimme koko päivän.
Elokuun 7 p:nä. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa keksimme purjeen idässä silminnähtävästi tulossa meitä kohti! Tätä ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään — pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi. Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva osoittautui liverpoolilaiseksi Jane Guy'ksi ja se oli kapteeni Guy'n kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle merelle.