XV.
Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.
Tammikuun 18 p:nä. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen. Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia, aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan päätä, lukuunottamatta korvia — ne olivat hipallaan kuin koiralla. Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.
Tammikuun 19 p:nä. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5' länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue — Peters ja minäkin muiden muassa — läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan saaren ympäri.
Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja. Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat Anamoo-moo! ja Lama-Lama! He tekivät tätä vähintään puolituntia, jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.
Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä. Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison kananmunan suuruisia kiviä.
Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan. Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien sanoja Anamoo-moo! ja Lama-Lama! Käännyimme nyt takaisin laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.
Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen pian huomasimme olevan Too-wit, tiettäväksi, ettemme laske enempää kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille, jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan, kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta perin uteliaasti.
Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat Janea eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään, puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille, taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.
Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan. Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.
Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden, munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa, oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia biche de mer-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä sinään.
Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä, avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi. Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään minkä pääsisimme.
Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin opastamana saimme Janen riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen, pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.
Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa. Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti lähettää varustettu vene meitä hakemaan.
Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä, missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet. Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli sellaista.
Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan, paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt läpikuultavalta. Itse asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia. Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se ei ollut väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään — se vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.
Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä, havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia, joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen, mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen. Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.