XVI.
Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja kaupankäyntimme.
Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni. Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa Klock-Klock, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan Wamppoo'ille eli Yampoo'ille, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi. Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään — mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni, ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.
Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta. Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin, mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille. Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. — Huomasimme myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.
Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja me erotimme taas vain tuon iankaikkisen Anomoo-moon ja Lama-Laman.
Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä, mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria, pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta, jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue, mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla. Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina arvonimellä Wampoo. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi, jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys, jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty tukulta kuivia lehtiä matoksi.
Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.
Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman pontevammin kuin Lama-Lamaa. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen. Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.
Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän vakuutti olevan runsaat määrät biche-de-mer-nilviäisiä — tällöin näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin, melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen, että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla kuunarilta kylään.