XVII.
Villien petollisuus. — Tuhomme. — Ihmeellinen pelastus.
Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta, sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja, veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi Klock-Klockin kylässä suinkaan olisi uskonut.
Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata biche de mer-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee, riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.
Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle. Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson — kaikki luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia — ottivat tämän huolekseen.
Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme, ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi, kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni, että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa tahranneet.
Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä. Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.
Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita; mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: Mattee non we fa fa si — tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa. Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse — nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana — eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä. Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin, että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne astuessamme.
Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme, Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme tehoisuuteen — joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus — ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.
Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle. Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.