XVIII.
Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.
Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa, jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun. Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja onnistuin viimein vetämään hänet ylös.
Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne, jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.
Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin. Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.
Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa; palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään käänteelle.
Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa, jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien pelastukseksemme.
Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja, että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme säilyneet pistoolit — musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis ilmaisseet villeille olopaikkaamme.
Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.
Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla. Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä. Useissa paikoin solan itäisellä partaalla — me olimme nyt läntisellä — saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä — nämä oli sidottu paalujen latvaan — syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin jääneet valkeat miehet saarella.