XIX.
Villit anastavat ja tuhoavat laivamme.
Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa, josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi ruokaa hankkiessamme.
Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin avustamaan Janen kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.
Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli Janen aivan kuin taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.
Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä. Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle, lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella. Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton, että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle vastaanottamaan lauttoja.
Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.
Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa Jane oli muuttunut surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva, minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla — samalla kuin laivan ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit, kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä, mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu, saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.
Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen, panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän ruokavaraston.
Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.
Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta. Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet kallioille.
Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö, mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti. Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja lähisaarille.
Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti, ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona ylt'ympärillämme.
Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: Tekeli-li! Tekeli-li!
Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen: Tekeli-li! Tekeli-li!