XX.
Pakopaikkamme ja oleskelumme siellä.
Seuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme kalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa ja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle jonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja asettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme helposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista toinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin oikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.
Mutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme kallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin selville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään syötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä katkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun viidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan jälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan olisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä kiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun pelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun, johon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa olevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja korjasimme talteen musketin.
Seitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen perusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme osuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään vilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme kaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään aukkoa.
Pääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme katsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia paikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi luonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää pitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten — kuten luulisin, minulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä — vain neljä- tai viisikymmentä kyynärää.
Tunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon orjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä piikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan malttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon perältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja huomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka pohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas valo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen korkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin, paitsi pitkittäisempi.
Löysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme tulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja valkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen läpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen kuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi pituusmuodoltaan.
Olimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa, kun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita näkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin kömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät muistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven kovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan erehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta poimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus oli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat, sillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti nämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä omituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme, palasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei mitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että tarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi kolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa graniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska ne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.