XXI.
Me laskeudumme vuorelta. — Taistelu villien kanssa. — Pako saarelta.
Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa — s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.
Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen, tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös, jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät. Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon, pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä laaksoon.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua, koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin ollakseni ajattelematta, sitä kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka pakottavat meidät putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua, puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.
Tunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti hellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni: "Sielukellojani soitetaan!" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu katsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni jyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen valtaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin katseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat vaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus lehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko sieluni valtasi putoamisen kaipuu, halu, ikävöiminen, intohimo, jota ei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen puoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa vasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui korvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani ja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.
Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän oli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan vaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka mieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen sanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän nähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi pelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi palttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt syvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden varaan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se tapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli kokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman auttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.
Olimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme haudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut. Tienoo oli merkillisen jylhää.
Kun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen peninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme merikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.
Olimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten kallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta viisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin maahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti valtaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni. Musketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin vahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja turvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä kunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja laukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka oli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä aikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut hätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti käyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat kuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta villiltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin yhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.
Niin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa todellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin äimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät tietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit liikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme takaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä huudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen juurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle villien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä, minne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja luullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää pakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme jo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että villistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme hänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet, jos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan kuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse meren rannikolle.
Näihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren näkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä kahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme kauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta saaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja ulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin pyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin kahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka ulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja perille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain kolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto kuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen kanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa soutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen kyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme, minkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien valtaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja juoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei hetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin tapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin epäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme ajoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos onnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi, antautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.
Kanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei tarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa. Samassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman kirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me soudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme kiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen meitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä. Peters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa. Saman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen askeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin vetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli lujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters parilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja toisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin kerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me teimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja soudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle kanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän, ettei moista ole kuultu. Toden totta — kaikesta näkemästäni päättäen nuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia ja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt. Selvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet heidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä rikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi päästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät sitten vuoristoon.
Olimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä kyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia emmekä tienneet — jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme — että kaksi niistä oli pirstautunut Jane Guyn räjähdyksessä. Arvelimme senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä veneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki voimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki pakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun olimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään, näimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja ilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne kumminkin kääntyivät takaisin.