XXII.
Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.
Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta Jane Guylla ankarimmat jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä. Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.
Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.
Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta. Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen. Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa. Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta. Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme, vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa. Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi Tekeli-li.
Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt missään enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet Bennettin saaren leveyspiiriltä. Tosiaankin oli veden lämpömäärä täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.
Maaliskuun 1 p:nä. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena huippuna, — sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut. Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä muutos oli havaittavana sen värissä.
Maaliskuun 2 p:nä. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme, kertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista — mutta miten voinkaan tällä nyt viivyttää lukijaa. Saanen kumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta, että niitä hallitsi yhteinen Tsalemon tai Psalemoun niminen kuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna olevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota tapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston asukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia lauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli vain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että vangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja että jättämämme saaren nimi oli Tsalal. Sanat Tsalemon ja Tsalal alkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka monta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta kaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.
Maaliskuun 3 p:nä. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen väri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan maitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti tyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi ollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan oikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä, äkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen aina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.
Maaliskuun 4 p:nä. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi, otin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu istui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen kasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen ja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!
Maaliskuun 5 p:nä. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä oli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin tuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt meidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin kasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi ilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta sen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun turtumista, aistimukseni uinuivat — mutta siinä kaikki.
Maaliskuun 6 p:nä. Harmaa utu oli nyt noussut vielä monta astetta taivaanrannan yläpuolelle ja sen harmaa vivahdus häipyi vähitellen. Veden lämpö oli nyt kohonnut äärimmilleen, tuskin kärsi pistää kättä mereen ja veden maidonkarvainen väri oli entistä ilmeisempi. Tänään meri rupesi kuohuilemaan ihan kanootin ympärillä. Sen jälkeen udun huippu, kuten ainakin, hulmahti hurjasti ja hetkeksi pilvi jakaantui juurelta. Hienoa valkeaa jauhetta, joka muistutti tuhkaa, mutta ei suinkaan ollut sitä, satoi kanoottiin ja koko aavan veden pinnalle, udun heretessä hulmuilemasta ja meren hyrskyjen tyyntyessä. Nu-Nu heittäytyi nyt veneen pohjalle kasvoilleen eivätkä mitkään houkutukset saaneet häntä nousemaan.
Maaliskuun 7 p:nä. Tänään kysyimme Nu-Nulta, minkä vuoksi hänen maanmiehensä olivat tuhonneet toverimme; mutta hän oli niin kauhun vallassa, ettei kyennyt vastaamaan järkevästi. Hän makasi veneen pohjalla ja kysyessämme yhä uudestaan teki vähämielisen liikkeitä, nosti etusormella ylähuultaan ja paljasti hampaat. Ne olivat mustat. Emme milloinkaan ennen olleet nähneet Tsalalin asukkaiden hampaita.
Maaliskuun 8 p:nä. Tänään uiskenteli ohitsemme samanlainen valkea eläin kuin se, joka Tsalalin ranta-aukealla oli synnyttänyt niin hurjan mylläkän. Olisin korjannut sen veneeseen, mutta äkkiä minut valtasi välinpitämättömyys ja jätin sen tekemättä. Veden lämpö yhä lisääntyi eikä enää kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain hengitti.
Maaliskuun 9 p:nä. Tuhkamaista ainetta satoi nyt taukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä utuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä selväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin rajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain äärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä jättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä ei kuulunut ääntäkään.
Maaliskuun 21 p:nä. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta valtameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde hiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi meidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu häipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että lähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä, ammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä, joissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli syöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät syttyneen valtameren mennessään.
Maaliskuun 22 p:nä. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain veden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko jättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen verhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista Tekeli-liä paetessaan näköpiiristämme… Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta koskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me syöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen. Mutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: Ja haahmon väri oli valkea kuin puhtain lumi…
Jälkihuomautus.
Päivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen äkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä olevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän jätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat hukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta jos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.
Ei ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi tavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka varmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä ilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen tarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä, ettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters, jolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu Illinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki löytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr. Pymin kuvauksen päättämiseksi.
Noiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen — sillä jälellä oli enää vain pari kolme — on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä sisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä seuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva hallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut tekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa kaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen kirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut varsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme Tsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.
Mr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää muka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt pykälät eivät olleet mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti niitä muistuttavat. Tämä väite on esitetty niin yksinkertaisesti ja tuettu niin vakuuttavalla todistuksella, nimittäin pölystä löytyneiden pirstaleiden ulkonemain sopimisella seinässä oleviin pykäliin, että meidän täytyy uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta; tämän varmaan jokainen järkevä lukija myöntänee. Mutta koska kaikki kuvioita koskevat seikat ovat perin merkilliset — varsinkin verrattaessa itse kertomuksessa tavattaviin väitteisiin —, lienee paikallaan sanoa parisen sanaa niistä kaikista — sitäkin suuremmalla syyllä kun nämä seikat ovat epäilemättä jääneet Mr. Poelta huomaamatta.
1:nen, 2:nen, 3:s ja 5:s kuvio muodostavat, yhdistettyinä samaan järjestykseen kuin kuilutkin ja vailla pieniä syrjähaarautumiaan eli holvejaan, jotka, kuten muistettaneen, olivat vain pääsalien välisinä käytävinä ja aivan eri laatua, etiooppilaisen sanajuuren "olla varjoinen", josta kaikki varjon eli pimeän taivutukset johtuvat.
Mitä vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella oleviin pykäliin tulee, on melkeinpä varmaa, että Petersin mielipide oli oikea ja että ne näennäisestä hieroglyyfimäisyydestään huolimatta todellakin olivat taidetyötä ja tarkoitetut kuvaamaan ihmismuotoa. Ylimmäinen rivi on ilmeisesti arabialainen sanajuuri "olla valkoinen", josta kaikki kirkkauden ja valkoisuuden taivutukset johtuvat. Alin rivi ei ole niin heti ymmärrettävissä. Kirjaimet ovat hieman rikkonaisia ja hajanaisia; mutta sittenkään ei saata olla epäilystä siitä, että ne täydellisinä ovat muodostaneet kokonaisen egyptiläisen sanan "Etelän piiri". Huomattakoon, että tällainen tulkinta vahvistaa Petersin ajatusta "pohjoisimmasta" kuviosta. Käsi on kurotettu etelää kohti.
Tällaiset päätelmät avaavat laajoja aloja mietiskelylle ja mieltä jännittäville arvailuille. Ne olisi kenties otettava huomioon muutamain kertomuksen heikoimmin haahmoteltujen tapausten yhteydessä, vaikkakaan tämä yhdysside ei millään huomattavalla tavalla ole täydellinen. "Tekeli-li" oli Tsalalin säikähtyneiden alkuasukasten huuto huomatessaan merestä löydetyn valkean eläimen raadon. Se oli myöskin tsalalilaisen vangin kauhun huudahdus, nähdessään Mr. Pymillä olevia valkeita esineitä. Sitä kirkuivat vielä ne nopealentoiset valkeat jättiläislinnut, jotka tulivat etelän valkeasta utuverhosta. Ei mitään valkoista löytynyt Tsalalista enempää kuin matkallakaan sen tuolle puolen. Ei ole mahdotonta, että perinpohjainen kielitieteellinen tutkimus on huomaava Tsalalin, kuilujen saaren nimityksen joko koskevan itse kuiluja tahi niitä etiooppialaisia kirjaimia, jotka niin salaperäisesti oli piirretty niiden kaarroksiin.
"Olen kaivertanut sen vuorten onkaloihin ja kirottu olkoon kallioon kätketty tomu."