ENSIMMÄINEN LUKU
»Kotona»
Billy Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa tutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.
Hän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa porhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies ei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin eräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.
Harhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia seikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand Avenuelle.
Eihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen keskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan herättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan tämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen peittämän valtakadun ihanuudesta.
Mutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään sikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle lähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty paatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa karkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.
Muutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta yhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja ottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin hän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli luonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana hänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei enää ollut sakilainen.
Hän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja Riversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän palvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään herättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö toivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he enää ikinä tapaisi toisiaan.
Grand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän ei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt ylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille, sillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille kumppaneilleen.
Hän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja säädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni tekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja hän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi nähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet, sillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä päivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.
Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]
Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut, että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.
Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea, mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi — oikeudenmukaista kohtelua.
Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin. Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä antavan sille arvon.
— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin katsomassa vanhaa joukkuetta.
Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli päättynyt.
Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.
Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena, sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut »Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle että herra Sheehanin saamamiehille.
Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja etusormensa, toista hampaittensa välissä.
Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.
Hän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa kuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen lähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli rohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua. Mutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie tunsi hänet.
Silloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun. Hetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa katukäytävää myöten.
Maggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi vikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan, jossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.
»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän käski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin poliisiasemalla?»
— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.
— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte napata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan tällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi kuulotorven takaisin koukkuunsa.
Billy Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi odottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä, tai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn koko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että hänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa äitiään.
Mutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt lapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että toinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen kotinsa.
Jos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen ei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista ja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli ohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat tulevat alkeiskouluun.
Oikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut nähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin reippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen tuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi olevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin poliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu oli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa annettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän antaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.
Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen kahden puolen.
Billy pyörähti äkäisenä ympäri.
»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä panko meteliä toimeen.»
»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri menossa kamarille ilmoittautumaan.»
Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»
Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat. Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään; mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.