TOINEN LUKU
Tervetuliaiset
Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.
Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.
Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan hän vain olisi heidän hallussaan.
»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa, eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun housuissasi.»
Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.
Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli kuvitellut.
Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan. Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa opituiksi.
Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä. Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan jaksaneet muistaa.
Ja Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.
Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan kaamean hamppuköyden kuristusta.
Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.
Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää hienostuneiden ihmisten silmillä.
Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.
Se oli sittenkin tapahtunut hänen tähtensä, ja mitäpä väliä olisi, vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi, niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei ollut tappanut Schneideriä.
Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja näyttää ihmisille. Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä erääseen sanaan — nimeen Harding.
Billy vavahti ja alkoi lukea:
Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär, ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.
Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle uskoton.
»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»
Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan. Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen. Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.
Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan kolkkojen muurien sisälle.
Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus! Billy naurahti ääneen.
Oikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä kumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen. Yhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»
Seuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja vanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti rauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka toisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka toisenlaiset tervetuliaiset!
<tb>
New Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa hyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen mukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja silmäillen aamulehteä.
Uutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan katseensa:
CHICAGOLAINEN MURHAMIES ELINKAUDEKSI VANKILAAN.
Viime aikoina Chicago oli kiinnittänyt Barbara Hardingin mieltä enemmän kuin koskaan ennen, ja niinpä hän nytkin antoi silmäinsä ylimalkaisesti harhailla otsakkeen alla olevalla palstalla.
Schneiderin, säyseän ravintoloitsija-vanhuksen murhaaja on vihdoinkin joutunut oikeuden käsiin. Länsipuolen tunnettu räyhääjä »Billy» Byrne, joka vangittiin pakoiltuaan yli vuoden ajan lain kouraa, on tuomittu elinkaudeksi Jolietiin.
Barbara Harding istui useita minuutteja, tuijottaen jäykkänä eteensä. Sitten häneltä pääsi tukahtunut nyyhkytys, hän kääntyi ja painoi kasvonsa patjoihin.