KAHDEKSAS LUKU
Ilmiantajat
Kun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa muutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa koiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.
Pitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista — ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto suinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt siellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella maksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut hänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä Bridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman raittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja ihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus herätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.
Emäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun he pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän mennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen sisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä läheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen murhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn poliisikamariin.
Vihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään kiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli vastaisella seinällä.
Kuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei ainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka oli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus karkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.
Tuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä murhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella, että hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi voinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.
»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli lopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana on hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli minusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki, mitä sai.»
Koira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön ja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi seinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa takaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki itseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.
Aavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän heilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät kulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.
Huudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa, unohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.
Melkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen hätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen lattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin asettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän silmänsä menemään pystyyn.
Raamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa viiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva mierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän pyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan tempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman aarteen lisäsuojaksi.
Naisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi muristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan — sekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.
Pyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen kädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla makaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt, ja karkasi toista kohti.
Pyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus, ja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua apua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan ja vaimensivat hänen äänensä.
Toinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään vaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä puristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan, ja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten alkoivat konnat puhdistaa raamattua.
Siinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä eivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä säästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen aarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja otettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä, poistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.
Hän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei niitä vietäisi.
»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän olisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon, jolla pehmitämme sisunne.»
Mutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi keittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies otti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.
»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa lämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»
Toinen mutisi vastustaen.
»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»
»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti kumppanilleen.
»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä olemme.»
Toinen kohautti olkapäitään.
»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa ympäri.»
»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä, meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan ja sitten livistämme maantielle sieppoja vastaan — ymmärrätkö?»
Toinen kauhistui.
»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.
»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään. Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»
»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi syöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he luulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»
»He luulevat Byrnen kumppaneineen tehneen sen, sinä tolvana», vastasi
Crumb.
Dink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen pimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat paljastuivat.
»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli ihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»
»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin sentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae keittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»