SEITSEMÄS LUKU
Vaara
Mutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan. Vähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta maantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa puuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi samanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa yksinäistä paikkaa.
Miesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme tavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta sellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä mieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä tallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan tilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri löylyttänyt heitä.
Kun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he heti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He jäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden, miten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.
Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.
Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.
»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»
»Oletko siitä varma?»
»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa kiveä.
»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme, mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja hänestä on luvattu puolituhantinen.»
»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen pilkallisesti.
»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja. Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen, jos olemme sukkelia.»
»Mitä tarkoitat?»
»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»
»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»
Toinen raapi päätään.
»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»
»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»
<tb>
Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.
Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle, kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena, mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta ovesta.
Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.
Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua. Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes miehet saapuisivat likemmäksi.
Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu viidensadan dollarin palkkio.
Ja sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin portaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki näki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan taakseen.
Senjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy Byrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan takana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän kaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.
Ei ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen mukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka Flannagan sai käsiinsä.
Vihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin päällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan nuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen todennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.
Flannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli tullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli pidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.
Kun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen, pääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei ainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti sitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien henkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli yksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi parhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri ja kolmas ilmeisesti kiinalainen.
Virallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään kiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli purkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella olevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan, kun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi päällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti kärsivällisesti.
Päällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten lihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.
»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille. Puhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen lähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen kanssaan.»
Flannagan haukotteli ja oikoi jäseniään.
»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä, että hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen edessään olevaan kolmeen mieheen.
»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen hyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette sinne ja jaatte palkkion?»
»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti», vastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen sanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä Shawnee sitten on?»
»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole lainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos saatte hänet kiinni.»
»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista alkoivat jo varmistua.
Vain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka etuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja takaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.
Omenapuun alla nukkuivat Billy Byrne ja Bridge yhäti kaikessa rauhassa.