KUUDES LUKU
Bridgen koetus
Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.
»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.
»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.
»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.
Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä, sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen, ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.
Bridge huomasi hänen kätensä liikkeen.
»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta — minä tunnen tien.»
Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.
Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä olikin kadun tason alapuolella.
Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän seurasi Billyä ja kävi johtamaan.
Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo pimeä.
He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä. Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.
»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.
»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi — se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»
»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»
»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.
He jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:
»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä. En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on silkkaa totta.»
»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?» Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle!’» hän lauloi nauraen.
Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge ilmaissut, mitä hän pakoili.
Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin, ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta etsivästä.
Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat lähteneet.
Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.
»Taas laulu puhkee rinnastain, on mieli aurinkoinen. On vuori toinen tuttavain ja synkkä metsä toinen. Näin nuoruuteni mennä saa, ja heitän kaiken huolen. Mä tahdon aina taivaltaa ja matkallein ma kuolen.»
Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän hengitti.
»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden sanoja alituisesti pursuaa suustasi.
— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja, että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn tyhjään vatsaan.
— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.
— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, — sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä; mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka todella on osa minusta.
— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon mies.»
»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.
— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella, 'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen sydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata kuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin samalla tasolla, kuin eläinten sielu.
— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä olisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon, vaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani — uskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että suunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en tahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.
— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut enemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet paremmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet osaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä, että osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja Knibbsille.
— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling ja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset väittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne tehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme samankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi hankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle voisimme kallistaa päämme.»
Billy arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan hankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä iltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä ruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he paneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät herättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.