VIIDES LUKU
Kumppanuksina
Billy Byrne nousi istualle, ojenteli ja haukotteli hartaasti.
»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän kertasi mietteissään.
Hänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti heidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron pinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin sadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista viserrystä.
Kauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä: lehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen juuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.
Billy nousi seisomaan ja ravisti itseään.
»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»
»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani suunnitelmasta.»
Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä. Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan vastenmielistä.»
Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi aamuisin olla niin kaunis.
Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä. Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.
Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.
»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.
»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.
»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja meidän on saatava syödä.»
Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.
Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.
»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.
»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.
»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:
»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»
Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia, leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.
»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua — vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen, jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen toiveittensa mukaan.
— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee 'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!
— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»
Saapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla nuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt, toisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet lumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»
Bridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion viereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa, munat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty sanomalehdenkappaleihin.
Kun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina, siisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja vilkutti toista Billylle.
»Kuoliko se vaikeasti?» hän tiedusti.
»Kuka niin?» kummasteli toinen.
»No, koira tietysti.»
»Ei se ole kuollut minun tietääkseni», vastasi Billy.
»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään sylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»
Billy purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli keventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä itsepäisesti Bridgen ajatuksissa.
Syötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen tupakkaa.
»Mitäs nyt teemme?» kysyi Bridge.
»Lähdetään samoamaan», ehdotti Billy.
Bridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa maa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.
Billy kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön, ojentaen niistä toisen Bridgelle.
»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä tarvitsen astiaa.»
»Mitä aiot sillä tehdä?» tiedusti Bridge.
»Vien sen takaisin», sanoi Billy. »‘Muori' vain lainasi sen minulle.»
Bridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt. Talossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä, että tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus tiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille kummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia, joiden päällä oli sokerikuori.
Heidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko maailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.
»'Muorin' vaiko Penelopen?» kysäisi Billy.
»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole
Penelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»
Billy ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä naista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan ollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.
»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan puheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä ja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.
»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla. Käytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut, minkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen sanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät sen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut minulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo itseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»
»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei pälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge oli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla nukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten siveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.
Useita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas Cityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta enimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin. Yhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin katkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.
»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän poltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin niitä sepittämään.»
»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina olevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu jumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan, mutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja jollalta en halua.»
»Muistatko niistä yhtään?» kysyi Billy.
»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin», virkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden säkeistön.»
»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa
Knibbsin maineen kalpenemaan.»
Bridge rykäisi ja lausui:
Hopeiset aallot hohtaa, ja kaikki on niin märkää. Kaloja silmä kohtaa, ne eivät pelkää härkää.
Sitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä tuntuu?» hän tiedusti.
Billy kynsi korvallistaan.
»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta viimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»
»Niin», vahvisti Bridge, »kyllä se on.»
»Knibbsin maine taitaa olla turvassa ainakin toistaiseksi», sanoi Billy.
Bridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean rinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut puuvillapaita ei voinut piilottaa.
»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta ulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista sanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit niitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä joskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä köysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»
»Olen kerran nähnyt nyrkkeilyottelun», tunnusti Billy.
Sen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn, ansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta suorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat oli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.
Leiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka kunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten Billy poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan kunniallisen työn tahrat ja hien.
Kun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi hänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta pian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen kulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin painuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän näköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan peseydyttyään puhtaaksi.
Hätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt hänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei ollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen sen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.
Sinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain suljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein toisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen päässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.
Oli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli taskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla muuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.
»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua vuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on nukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»
»Sinähän olet Lucullus, Billy», huomautti Bridge.
»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on jotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti olen.»
He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen tahmeassa liassa.
Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.
Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään Chicagon ja Jolietin keskivälille.
Billy luki seuraavaa:
»Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli ranteesta kytketty.
Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»
Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä, kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin vangituksi.
Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion maininta.
»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui. »Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»
Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan, salaten sen häneltä.
Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä etsittäisiinkin.
Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä vakavasti punnitakaan.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla. Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.
Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.
Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.
Juuri silloin alkoi Bridge laulaa:
Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle. Vaellan näin mä mielissäin, ei huolia koskaan tulle. Nyt muusta siis mä piittaan viis, kun laulu vain ei kätkee. Hei, veikko, siis — —
»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»
Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge aikoisi kavaltaa hänet.
Loasta vain ma paidan sain,
mut kouran tarjoon sulle.
Billy toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen luottamustaan Bridgeä kohtaan.
»Pidätkö niistä?» kysyi viimemainittu.
»Kyllä», vastasi Billy. »Ovatko nekin Knibbsin?»
»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö Midland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä kadulle.
Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli liian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen ruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta viidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen etsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista poliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut pistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin, että Billy siepattaisiin makuulta.
Heidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle, viittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse pysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen. Samassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan porttikäytävän varjosta.
Jos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään merkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.