KOLMASKYMMENES LUKU
Karkaaminen
Kun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti syrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa, joka sulki heiltä vapauteen vievän tien.
He olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä oli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän ylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään laukaisematta pyssyään.
Viimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy ehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa vanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle päin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli painoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna harjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli ajoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.
Barbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä maassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen yhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että amerikkalainen ei tarvinnut apua.
Intiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten vastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat katkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua ja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana, hengettömänä maan tomuna.
Billy Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira, jonka turkki on tuhraantunut tappelussa.
»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä vilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.» Ja uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön pimeydessä.
Enimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta tai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla. Ja heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin syväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli voinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.
Tämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä, pakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois hänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli jälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä muureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis kiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne maahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin hänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän edellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja kun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen suunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.
»Ranchoa ammutaan», hän huomautti. »Keitähän on hyökännyt sinne?»
»Luultavasti ystäväsi ja kenraalisi, vai mitä arvelet?» virkkoi tyttö.
Billy ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut kahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki heidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen tyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät tavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten he pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.
Toisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai puhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse, ja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun melske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.
Ranchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että jotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa olevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta heidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti jäämään toiseen kerrokseen.
Ulkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon ja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen saapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista kaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin kiukkuisemmin.
Puolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge huomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.
»Mikä on vikana?» tiedusti Bridge.
»Kaikki lopussa», vastasi Sing, osoittaen panosvyötään.
Samassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen vastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat loppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako tuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.
Bridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään paennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut vanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.
»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle, lähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään, ja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te, pojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa teille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä Pesita jätä minulle edes senkään vertaa.»
»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän kiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.
Sitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa itse Pesitan seuraamina.
Bridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin piipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä odotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony Hardingia, rakastamansa tytön isää.
Pesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää panoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan Bridgeä.
»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat lopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.
»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä he itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut elävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»
Pesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän välinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä hyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat puolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset! Valmiit! Tähdätkää!»
Yksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen kelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta. Amerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja sitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.
Siihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen olivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle tilanteen.
»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän hypähti huoneeseen.
Keskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin lausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi hymy, kun hän näki, kuka tulija oli.
»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi, ystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen rikoksistaan!»
»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa poskelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.
Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen ilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt lausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen miehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran rakastavan!
Mutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen mieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden ystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.
»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!
Muutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!
Minä tähtään nuppiinne!»
Pesita noudatti käskyä; hänen keltaiset kasvonsa olivat kalpeina raivosta.
»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle, käski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.
»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.
Samalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen samasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui sivukuistille.
»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään teistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne — mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»
»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä puhelinneitonen oli hänelle kertonut.
Marssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy seurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat lieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä aseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena pysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että osat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki saivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt ratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen Pesitan ratsuja ja aseita edellään.
»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä takaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän aavistikaan.
Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.
»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»
»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»
»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»
Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti. Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.
»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja minä jäämme jälkijoukoksi.»
Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti satulasta, ja taistelu oli käynnissä.
Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä, eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.
Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä, mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista, ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet.
»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.
He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas- tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen kaupungin kimppuun.
»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy, »varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme ratsastaneet hyvin.»
Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.
Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin hänkin.
Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin ilmeisesti palvoi Barbaraa.
Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä, ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.
Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.
Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta. Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.
Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa pelastuskeinonsa.
Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla, ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.