YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Bridgen yllättävä saapuminen
Anthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla, odottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat lähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.
Jokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä pölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien uutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä ei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta; vain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.
Mutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa ei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan. Siltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän katseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon pihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden juurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.
»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä, että saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään täällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»
Bridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin vastalauseista.
»Kuinka monta luotettavaa miestä teillä on täällä?» hän tiedusti.
»Ei ainoatakaan», vastasi vanhus. »Mitä tarkoitatte?»
»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö täällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»
»On kyllä, onhan toki», myönsi Harding. »Mutta mihin te tähtäätte?»
»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin kaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen kaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme torjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»
Anthony Harding pudisti päätään murheellisena.
»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme mukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon, jos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän odotettava hänen etsijöitään.»
Harding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi juoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten entinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja ammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten sitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla tavaroilla.
»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon omistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme kenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne heti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen turvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä väleissä keskenään.»
Anthony Harding meni heti puhelimelle ja soitti Cuivacan keskiöön.
»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään etusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja että he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»
Harding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä olevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus hänen kuunnellessaan vastausta.
»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus. Sitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan äärimmäisen epätoivoinen ilme.
»Mikä on hätänä?» kysyi Bridge.
»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti. »Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti minua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä hetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen armeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.
— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se on hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä. Vaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa rajalle Villan joukkojen lävitse.»
»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan saattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on meidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin niitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän kiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he sietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella mieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.
»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he ovat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille sellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»
Hän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat etusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä, ratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä Pesitan ratsumiestä.
»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla ratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten annetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei ole niitä liikaa.»
Pesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti pihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja konttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta, mennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään, lähtivät he päärakennukselle.
»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö älkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»
Ratsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat vain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa paukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty kiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja kaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut rosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin puolustajien kuulien seuraamina.
»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että herra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät tuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja neuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen. Seuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.
— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon itäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin luokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa ensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään puoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää missään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän voisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»
Kului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin. Viisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti pohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin hän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja haavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.
Iltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon seinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot eivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata sitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun laukauksen.
»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien keskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät pojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»
»Emmekö voisi pujahtaa täältä tiehemme pimeän tultua?» kysyi Harding.
»Se on ainoa toivomme, jollemme saa apua», vastasi Bridge.
Mutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua talosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien välähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista puolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät hädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi Pesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin ahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi. Mutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat jälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse mahdollisesti pyrkiviä vihollisia.
Tuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi. Heidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain muutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon kannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa valtaansa ja heidät kaikki uhreikseen.
Näin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he olisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän vihollisen käsissä.
Odotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta kuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista kahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta he korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä ripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa he pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.