KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Pimanien kylä
Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää kohti.
Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot, joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.
Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti, että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.
»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään etsimästään henkilöstä.
Hän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät murehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja kylässä vallitsi hiljaisuus.
Billy hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin, miettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten hän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti lupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä intiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt kenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.
Yö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat nuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne ryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan vieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.
Hän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko sisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle ja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.
Billy nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt siellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain oli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä hyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.
Hän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan. Vihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat revolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa kädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli välttämätöntä.
Taaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin samanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen murahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on häiritty.
Uudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»
Sanat olivat englanninkieltä!
»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen ojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi, huudahtaen taaskin.
»Barbara!» kuiskasi Billy, kumartuen lähemmäksi.
Pimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.
»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.
»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»
»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää vasten.
»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi noutamaan apua.»
»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn. Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.
Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava, tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne yksin.»
Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta tietä pois kylästä.
Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.
Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen intiaaneja.
Kyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä, luulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se pelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että Billy ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie Shorteria oli ensiksi ammuttu.
Siellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti juoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä hänen vyötäisilleen.
»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi, »voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme aamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän on se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien alueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan joka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä alamäkeä.»
»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan ohitse.»
»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa tullessani kylään.»
»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä hän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy koko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen solaan.»
»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin juossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo takanamme.»
Senjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle, missä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He hiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.
Billy kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki muutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys pelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti kuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa Barbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn vasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat, painuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.
Kuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi tämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut ja jota hän aina rakastaisi.
Sitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista varoitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.