SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Eddie Shorter lähtee kotiin
Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä. Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.
Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.
Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.» Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»
He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa. Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta väsyviä hevosiaan.
Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.
Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas, puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten tietänyt olevan gringoja.
Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi näkyvistä.
Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.
Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen, olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.
»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se tapahtuu täällä.»
Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.
»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.
Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.
»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.
»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai peräydymmekö noutamaan toisia?»
Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta, reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan liikkumattomana.
»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen katseen Eddien hevoseen.
Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui maahan.
»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.» Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.
Kauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli Billyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin jyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin maasta niiden ympärillä.
Billy lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut kärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen parkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen suustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.
Heidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi, että valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen reunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden suojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!
Ne minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin pituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin hän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen väliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä, luonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa. Jyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi, jonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin toiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.
Pienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat turvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan Eddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa rintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta hyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.
Saatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle puolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän alkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä kumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.
Kansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen huulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään hänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka vakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika aukaisi silmänsä.
»Luuletko, että olen mennyt mies?» hän tiedusti kuiskaten.
»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.
Päivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»
Eddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän supatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En ole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti hän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä. Varmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin. Onpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan kotiinpaluuta.»
Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.
»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»
»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin, poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»
Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja laski sen Billyn käsivarrelle.
»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet, ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun puhut niin.»
Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa lorua!»
Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin — jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»
»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain! Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien oltava paremmin varuillani.»
Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi liipaisinta.
»Sattuiko?» kysyi Eddie.
»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»
Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.
Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.
»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.
Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.
»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»
Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa. Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy kaatui rentona vatsalleen.
»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»
Byrne liikahti ja koetti nousta.
»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.
Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse, joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin, joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona maalina.
Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua, ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita tappava teurastaja.
Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.
Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen, veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.
Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja tuki hänen päätään kädellään.
»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole hyvä liikkua paljon.»
»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä olisivat päässeet kimppuumme.»
»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.
»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti. Minä —»
Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle maaperälle ja kääntyi poispäin.
Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara olla kyynel?
Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella lähtöä varustuksestaan.
Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.
»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.