KUUDESKOLMATTA LUKU
Kapteeni Rozales näkee jotakin
Billy Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että heidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin, näkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.
Billyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät erottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska eivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen nähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.
Mutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen takana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta maahan.
Billy vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen savuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.
»Takaisin!» komensi Byrne. »Tämä on minun jupakkani.»
»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta ainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt ripeästi! He hyökkäävät.»
Ja he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten pään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin. Palvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä taistelupaikalle.
Billy ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä toisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon etsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen, juuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen saapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia että amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli revolverit valmiina käsissään.
He pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se seikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn saamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa, sekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.
»Mitä hälyä täällä on?» tiedusti eräs amerikkalaisista.
Eddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän tytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja, yltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.
»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi ryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.
»Näin hänen pujahtavan konttorirakennuksen taakse», vastasi Eddie.
»Eteenpäin!» huudahti eräs toinen. »Otetaan hänet kiinni.»
»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä, ja niin he tekivätkin.
Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille. Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan. Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut tipotiessään.
Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta vasten.
»Se on hän», virkkoi Eddie.
»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä osaa käsitellä lassoa hyvin.»
Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan. Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten tehneen samoin.
»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu meille.»
Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.
Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.
Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi, sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät, mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.
»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen neuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja — Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on hajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa pimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen. Voimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi ratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»
Miehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie
Shorter jäi Billyn seuraan.
»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja minä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin kummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti ripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.
Rancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa napisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä kuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä lähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut hankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten. Nyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden saapuminen El Oroboon oli epävarmaa.
»Miksi jäisimme tänne, kun meille ei ole maksettu?» kysyi heistä yksi.
»Niin, miksi?» kertasivat monet muut.
»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään Cuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä gringoille.»
Tämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan kuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä auringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia ja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku pojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia lapsia.
Cuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat juoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.
Myöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani hikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.
»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»
José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki — siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta. José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.
»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»
»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän on vienyt muassaan neiti Hardingin.»
José kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle uutta.
»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon señoritasta.»
»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan kolttosen.»
Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.
»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.
»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen ratsastettavaksi.»
Vaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui hevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos kaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen kotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.
José oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla lähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään Pesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt pojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut Villan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse, ratsastaen kaupunkiin idän puolelta.
Nyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän vei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja savukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.
»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi kaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa — kaikkien, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El Orobon ranchon kauniin señoritan, ja vaquerot kertoivat Josélle, että kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään — kaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on kummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi. Siellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi kiinalainen.»
Pesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies. Kuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti päätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa rypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja se kaikki Pesitan tiedossa!
Bridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti pyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti astelemaan lieassa olevia hevosia kohti.
»Kas, herra Bridge», virkkoi hauska ääni hänen korvaansa. »Minne matka?»
Bridge kääntyi katsomaan Rozalesin hymyileviä, ilkeitä kasvoja.
»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko ammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan tekemättä mitään.»
»Señor», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä tiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»
»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.
Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.
Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin takanakin.
Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet, notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä. Amerikkalainen vitkasteli.
»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.
»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.
Meksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.
»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.
»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen revolverin epämiellyttävän suun.
»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte terveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan päästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»
Rozales laskeutui ratsailta.
»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen toteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään. »Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte valtaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne, vaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut äärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»
Meksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme ennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen käsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin Pesitan leiriin.
»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän ennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten hän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta jäljessään.
Hänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi epäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin ohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa ehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi tietää hänen päässeen karkuun.
Bridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt, sillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään. Viimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä kohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen uhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.
Kaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua ylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja, joita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon käsiinsä.