VIIDESKOLMATTA LUKU
Billy tulee takaisin
Billyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding hitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin päässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien hiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun hän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa päärakennukselle.
He pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan taakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen luokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen takaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin käsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.
Puolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet odottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa selkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten nousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin samaa tietä takaisin.
Barbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi jouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen perusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä asustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan rauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.
José oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli mukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä suunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska José oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja suuruudesta.
Hänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä hänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä kestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti pysyi rauhallisena ja maltillisena.
Sillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä vain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen sanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten hän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä lähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan suosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.
Hän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen hoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding ja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn mielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.
»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on poissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi panna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»
Billy laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.
Hän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.
»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.
»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.
»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet
vangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»
»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen luokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun piikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt palatessani vuorille.»
»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en ole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»
»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä tekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian läheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»
»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,
jota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.
Grayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,
Carranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.
Grayson halusi saada señoritan. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»
»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin rakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt itse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän totisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan hänelle siwashityttöä.»
»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, señor capitan», selitti José, »vaan kaunis señorita — El Orobon ranchon omistajan tytär.»
»Mitä?» kiljaisi Billy. »Mitä te puhutte?»
»Niin, señor capitan, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa, minä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille. He menivät tänä yönä ryöstämään señoritaa, mutta eivät Graysonia varten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä? Grayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään, jos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.
»Aikovatko he mennä häntä ryöstämään tänä yönä?» huusi Billy.
»Si, señor», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet käsiinsä.»
»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin äkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa tietä takaisin etelään päin.
Brazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja oli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla. Se ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä pölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.
Koskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin lyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä notkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle, horjui ja kaatui.
Eddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy olivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän etumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan, että vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa tunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet raivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja sitä miettiessään hän nukahti.
Eddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä tikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän hämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän näki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan nääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.
»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on pidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne tähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa perään.
»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole aika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut vangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että joukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin. Tule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei. Äläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni toistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»
Eddie oli silmänräpäyksessä maassa ja riensi päärakennukselle.
»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka sen teki?»
»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä se Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi varastuttaa hänet itselleen.»
»Se koira!» mutisi Eddie.
Yhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea, kunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin, silmäillen kysyvästi ulos.
»Onko neiti Harding täällä?» tiedusti Billy.
»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä ennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä, jollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi vankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen peremmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.
»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan
ilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.
»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella
Billy Byrne?»
»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään lörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä — että hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»
Anthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita portaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin hän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen. Pysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin. Se oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten vanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin huoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti alakertaan häntä odottavien miesten luokse.
Hänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle kuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin askeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan kuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä, katsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.
»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä sinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos, mies?»
»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter päästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri äsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te halpamielinen koira. Missä hän on?»
»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi Harding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle arvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä vankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki, mitä tiedätte Barbarasta!»
Billy tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin kysymykseen.
»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti Hardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän maksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada neidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi surmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä olla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin, joten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei kuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti on, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy. Siwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti. Myöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on viety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»
Puhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja katsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen lujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko ja epäilys.
Sinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin tilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän seisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois Billyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin, eikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.
Kun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä kadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä konttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat kiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon johdosta.