NELJÄSKOLMATTA LUKU
Eddie sulkee silmänsä
Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen pelastetuksi.
Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.
Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.
Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti. Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki, kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.
Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen. Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.
Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan, nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.
Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli varmaankin viety laitumelle.
Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin tarhasta laitumelle.
Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen väliaikaista valtiatartaan kohtaan.
Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän Brazosinsa.
Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies ja lujaksi punottu lasso.
Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.
Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän, peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi ratsuja sen takana?
Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.
Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut näkyvissä.
Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä parhaiksi hänen ulottuviltaan.
Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka. Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen koettaminen hulluutta.
Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen pettymys ja epätoivo.
»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»
Se ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.
»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin minä olen elossa estääkseni sen.»
Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen. Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi, mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.
Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen uomassa henkensä edestä.
Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri rakkautensa oli hänelle viitoittanut.
Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla hän tunsi voimiensa uupuvan.
Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman kitaan hänen tähtensä!»
Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli uhrannut henkensä hyödyttömästi.
Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.
Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni. Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä oli onnistunut.
Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja. Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään ja silmäillen häntä uteliaasti.
Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.
»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta vastaan.
Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen turvan poskeaan vasten.
»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.
Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään. Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti, sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.
Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle. Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat tavattoman raskaat.
Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen ratsun selkään.
Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.
Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään. Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.
Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen tasaisessa tahdissa.
Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.
Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana, noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä. He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti. Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin, sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista. Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.
Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa, jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.
He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie nukkui yhäti.
Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti ojennettuna häntä kohti.
Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.
Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan, saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.
Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua. Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt häneltä auki.
Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua, kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta, johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.
Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.
Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä hetkellä herätä ja avata silmänsä.
Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä, ehkäpä kuolemasta.
Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan. Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman henkensä uhallakin.
Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos, tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa, että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.
Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin
Billylle.
»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.
Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa tietä pitkin.