KOLMASKOLMATTA LUKU
Satimessa
Seuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta tasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi ja korvat olivat aina luimussa.
Lassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut Bridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään hevosta takaisin oikealle omistajalleen.
Lähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona käskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita vaati häntä saapumaan luokseen.
Pesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén likaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen hevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy saapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä majasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät monenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.
Pienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä Josén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat olivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta, mutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta ovesta.
Katsoja kääntyi puhumaan jollekulle takanaan olevalle henkilölle.
»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin vaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa selvää.»
Kolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja liittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän yllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin päin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet viettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.
Pelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon hökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén kanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian ilmoitti José sen hänelle.
»Kaikki tehdään tahtonne mukaan, herra Grayson», hän virkkoi.
»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita hänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»
Billyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi yhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei päästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen irti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole miellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.
Mutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut puolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät ulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia, nujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa sai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus vapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.
Riistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse miehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.
»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?
Minua vakoilemassako?»
»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään Harlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä, että se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»
Vähän matkan päässä majasta hirnahti hevonen.
»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä, poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.
Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan äännähdyksen.
»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin, kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän tähden.»
»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»
»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt matkalle!»
He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin vanki vartioituna panna hyvään säilöön.
Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla, kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle tilanhoitajalle.
»El cochino!» hän sähähti ja palasi majaansa.
El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa. Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.
Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.
Ranchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi lähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin edustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella hänen noustessaan portaita ylös.
»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo ja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän matkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén majaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu jossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne koettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.
»Onko hän amerikkalainen?» kysyi isäntä.
»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi Grayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet huomenna Cuivacaan.»
Barbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta. Meistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa, jossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he kotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän mielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan omia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.
»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän ei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen puolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat amerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on kelvoton epatto.»
»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on amerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun hänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä odottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»
»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä vastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen sen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että olemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.
Viimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona hän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja hypähti ratsaille.
Palvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie
Shorteria. Tämä tuli ovelle.
»Ota revolverisi ja pyssy ja tule konttoriin! Odotan sinua nyt heti.»
Eddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä meksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen savukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies kädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.
»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun kurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä kersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä jäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi. Heidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista. Älä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja oli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.
»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä makuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen ikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä. Mepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun tarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää nuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla päästämään sinua vahdista koko yönä.»
»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä vahdin roistoa.»
Varmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat Villan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty peräkamariin.
Tilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli Billy tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä hänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat hyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä kehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä miestä.
Istuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka hänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua, ei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman ratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna siihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie Shorterin nimen.
Hänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui jotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi jalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.
»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa vilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen päin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»
Eddie tuli ovelle kuuntelemaan.
»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin Shawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene huiputtamaan minua.»
Shawnee, Kansas! Eddie Shorter! Kaikki selvisi Billylle äkkiä.
»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi Billy. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi sellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa rinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä, että minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä minulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on Villa-miekkonen kiukuissaan.»
»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa sointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi. Sinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin jymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»
»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin vanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden välissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä, marmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin, Tige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja kaipaavat sinua takaisin luokseen.
— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli minulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten palata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista äitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»
Lukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja mieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin usein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli silittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi jotakin.
»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen äänensä vapisi.
»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein pidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä mieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»
Billy kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin avattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi kuusipiippuista revolveria.
»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan, kuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen sanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän on mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua kaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa kenellekään, ja se pelottaisi rottia.»
Eddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen, jolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän sytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan pesukaapin päälle.
»Oletko todellakin nähnyt äitimuorin?» hän kysyi. »Onko hän terve?»
»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy; »mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä pirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»
»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja maksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn äidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani pistäytyä kotiovesta sisälle.»
»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi sen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä ryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla. En usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä — hänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot — ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli totisesti kelpo muori, poika.»
Konttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen, sulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.
»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen kanssaan.»
»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain ole sekaisin, neiti Barbara?»
»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.
Saanhan, Eddie?»
Eddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi isännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon seuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta Barbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.
»Missä hän on?» tiedusti tyttö.
Eddie heilautti peukaloaan oveen päin. Avain oli vielä lukossa.
»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on perin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä empi.
Eddie pudisti päätään ja meni hitaasti ikkunan ääreen.
»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan, jos te oikein hartaasti pyydätte.»
»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin lukitulle ovelle.
Kiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta. »Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo — kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa verivihollisiin?» hän mietti mielessään.
Vain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan niin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään muuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen karkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan tietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.
Hän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen keskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli kookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen tuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti kaunismuotoista päätä.
Oven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa osuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen hämmästyksestä.
»Billy!» huudahti Barbara.
»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä käsiään.
Tyttö sulki oven jälkeensä ja meni hänen luokseen.
»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit luvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä värähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi tuskaa itsekin.
»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.
Mitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»
»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra Malloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä; mutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi rakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta.
— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö. »Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin tietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata! Täällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää teuraansa hengestä.»
Äkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin johtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras ystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt sanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.
Barbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä tuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei saanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen koski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo oli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että tämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen kaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain sakilainen.
»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään osuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun olevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies maailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui minua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka olin.
— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan sinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet nitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä moittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut menetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin. Nyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni. Nyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja minä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani nääntymyksestä.»
Hänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut tytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa Barbaraa rintaansa vasten.
Nyt oli Barbaran vuoro loukkautua. Hän ojentautui suoraksi.
»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja poistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen hän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!»