KAHDESKOLMATTA LUKU
Kapteeni Byrnen sotajuoni
Hämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän tapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.
»José», ilmoitti Pesita, »on tuonut teille sanoman.»
Billy Byrne kääntyi kysyvästi intiaaniin päin.
»Minut lähetti, señor capitan», selitti José, »El Orobon ranchon kaunis señorita kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on kenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan — jollei apua saavu ennen huomisaamua.»
Pesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli palannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut hänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää uutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.
Se seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan vahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui Pesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä voimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana päällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan uskomatonta.
Pesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja myöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan karkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain pyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun hän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen pelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.
»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.
Valtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»
»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää innostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta samantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa Bridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se ole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin. Antakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa läheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»
Pesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne puolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen etunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin päässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.
Billy eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat harvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat selvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät grammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.
»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia, »kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön huhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle, ampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua! Elämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset etenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti peräytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne niin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»
Espanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti kersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa tehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.
Annettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan ympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä hän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen taakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.
Hän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä pelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien sijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin, ettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen vihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva rosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei juolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.
Näistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä yönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin, päävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli edestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja sijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.
Samanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän päävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi veltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon hökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan vartioimatta.
Billy heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen eteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni huomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän sotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan kohdalle.
Bridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän ei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei haluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti tutkinut häntä.
Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle, mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi. Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.
Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.
Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.
Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä, ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.
Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää koskaan saisi nähdä.
Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän ja Billy pitivät enimmän:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»
Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.
»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»
Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat tutulla äänellä kuiskatut sanat:
»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.
»Billy!» äännähti tuomittu mies.
»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»
»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.
»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän matkaa.»
»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.
»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui vankilan takaseinää kohti.
Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.
Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.
Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia pamahduksia ja käheitä huutoja.
Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia. Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.
Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.
Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja Billyyn päin.
Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman, kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä maahan.
Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti vapauteen.
»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.
He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen kaupungin ympäri turvaan.
Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.
»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.
»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville, että minä olin täällä.»
»Penelope», vastasi Billy nauraen.
»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»
»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta señoritalta — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»
Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen minun tähteni.»
»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän 'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.
»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta — jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi omakseen kulkurin, vai mitä?»
»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti. »Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha veikko?»
»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää? Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»
»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»
»Se on hänen», vastasi Bridge.
»Ja tahtooko hän sen takaisin?»
»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle jollakin tavoin.»
»No ratsasta sillä takaisin sitten!» ehdotti Billy.
»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki oloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita minut ja lähettää minut Villalle.»
»Mistä syystä?» tiedusti Billy.
»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei halunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut tekemisissä Billyn kanssa.
»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle, kuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet muistiaiset.»
»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon miehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä karjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat sinut kiinni, Billy.»
Pian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten kanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat olivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että heidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat Cuivacaan.
Aamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät jälkimmäisen vuodehuoville.
»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt
Penelopensa.» Ja hän vaipui uneen.