YHDESKOLMATTA LUKU
Barbaran viesti
Kuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen muutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.
»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen tietää?»
»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti vanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan miehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja ajattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän pääsisi pakoon.»
»Niin minäkin», sanoi Barbara.
Isä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki häneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista kuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti kuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.
»Eikö mitään voida tehdä?» kysyi Barbara.
»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä Graysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme olisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme kaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo, eikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin tekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.
— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien rosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme, vaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat Villaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi tehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään, että se on hänen yksin syötävä.»
Tyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja poistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian ratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä hän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä korppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti tupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin harkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän ulottuville.
»Eddie!» huudahti Barbara.
Mies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän ponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti hänen pisamaisia kasvojaan.
»Niin, neiti», hän vastasi. »Miten voin palvella teitä?»
»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan ratsastamaan.»
»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis silmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen pientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten varalta.
Parin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän sitoi kiinni aitaan.
»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on vikuri.»
»Niinpä kyllä», virkkoi Eddie. »Minähän sillä ratsastankin.»
»Aiotteko tekin lähteä johonkin?» tiedusti tyttö.
»Lähden teidän mukaanne, neiti», ilmoitti Eddie.
»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään», huomautti Barbara.
»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan ottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä ei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan turvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse teitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että ehdin tarvittaessa luoksenne.»
Heti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen hevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi kiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.
»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan äänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»
»Ennen kuolen kuin hiiskun sanaakaan», vakuutti Eddie.
»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä takanani.»
He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen nopeata ravia.
Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita henkilökohtaisesti huolehtinut.
Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia — rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin päässä hänen majastaan.
Barbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.
»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»
»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?» kummasteli Eddie.
»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni siihen ja ratsastaa kotiin.»
Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään. Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle, kun Barbaran vartalo pimitti sen.
»José!» alkoi tyttö.
»Mitä, señorita?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.
»Oletteko te José?» kysyi Barbara.
»Si, señorita», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus palvella kaunista señoritaa?»
»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen kuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei Chihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan niin helposti kuin te.»
Hän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan. Sitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen hopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta kädestään toiseen.
»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille miehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen — sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja että häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä heti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra Bridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»
Intiaani nyökkäsi myöntäen.
»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette toimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän. Teettekö sen?»
»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan käden ottaakseen rahat.
»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi hopearahat ukon kämmenelle.