KYMMENES LUKU
El Paso
Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen talonemäntä oli sen tehnyt.
Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi.
Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.
Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.
Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.
Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja parhaita menettelytapoja.
»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.
— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse pötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet, mutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen olen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota nyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko, sillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset saavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.
— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset partiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä olen kuullut täällä El Pasossa.
— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen pillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta vaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli Billy Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.
Bridge kiersi loppuun ruskean savukkeen ja puhkesi vasta sitten puhumaan:
»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On enemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria voi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole noudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»
Billy myhäili. Hän ei jaksanut salata tyytyväisyyttään.
»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi ovat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä viidestäkolmatta dollarista.»
Yhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan hyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari olutta.
Tarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät kumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.
Sinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman ruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu palvelija suinkin salli.
Palattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin, noudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen ainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli tämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli viranomaisen välkkyvä kilpi.
»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan ateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran kuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin siitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja tarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»
Bridge purskahti nauramaan.
»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän sellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona, jos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»
»Kehnoa olutta», huomautti Billy.
»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että he panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»
Billy katsahti puhetoveriinsa ja hymyili; sitten hän kohotti korkeata lasiaan.
»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui toverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.
Samalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät välähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin läpi Billy Byrneä kohti.
Viimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli tapahtunut, ponnahti seisoalleen.
»Flannagan!» hän huudahti.
Etsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne tempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi
Billyä heidän takanaan olevalle ovelle.
Byrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli siirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge aukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi hetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä ovea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi paiskautua sitä vasten.
Poliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän mylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.
Pöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän ääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti juoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän uhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta vai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.
Yksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden miesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää yhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä tunnetta.
Flannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi häntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi revolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta. Revolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten Billy oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.
Hän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse Flannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi osui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen poskeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan tarkoitettu silmien huuhtelua varten.
Flannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään oluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen jälkeensä.
Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.
Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni, lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.
Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa.
Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.
Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä. Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.
»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko sieppoja — paikka on yllätetty.»
Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.
Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.
»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi: »Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»
Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin paiskoi itseään ovea vasten.
Äkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen kaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat räiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi syrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa pimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan törmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien poljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin tai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.
Samassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos, läjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi kadulle.
Flannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.
Mutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi ehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni toisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan toisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.
Sysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta varmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut heidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat olivat hänen vankiaan.
Siten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan liikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen toiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.
Heidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan. Vasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt lamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin livahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.