YHDESTOISTA LUKU
Ojasta allikkoon
Aurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun tasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella harmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat kalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen taustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.
Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.
Toinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:
»Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»
Toinen kumppanus katsahti laulajaan.
»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja, ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»
»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»
»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »Hän opetti minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi helpommin hävitä kuin voittaa.»
»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»
»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras. Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja voidakseni kuvata häntä.»
Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten laulamaan:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen.. kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»
Billy huoahti ja pudisti päätään.
»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen miekkosen vaimo.»
Vihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla kyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla kun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti valmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän lähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen majan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.
Kumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge tervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa ja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa, vain vähän.
Meksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita seuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo kynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään frijoleja ja tortilloita.
Isäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei hievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja ojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut enempää rahaa kuin vaadittu hinta.
»Minne matka?» hän tiedusti.
»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin jollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen kaivokseen.»
»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen. »Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan, señor, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä. Yhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo surmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä vilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan tiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan puolella olevan rancheron, silloin hän huutaa Viva Carranza! ja hänen miehensä tappavat ja ryöstävät.
— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa Pesita Viva Villa! ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»
»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.
Bridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.
Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.
He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.
Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit valmiina käsissään.
Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.
Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä, tähdäten heitä karabiineillaan.
Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen polviaan ja vaikeroi.
»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»
»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta ovatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en tiedä.»
Isäntä ymmärsi heidän sanansa ja kääntyi kumppanuksiin päin.
»Nämä ovat Pesitan miehiä», hän selitti.
»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita ilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa seurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»
»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan. »Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme matkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa, emmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy mitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te kai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin yhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu olevan.»
Miguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen johdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan. Eikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti pilkallisesti.
»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, señor», hän vastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli aikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta englantilaisesta» kasvatuksestaan.
Kun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen
Bridgen puoleen.
»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä selvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun sanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo veitikka höpisee!»
»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he aikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä ammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»
»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»
»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.
»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.
»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan englanninkieltä.
Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.
Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen rasitukseksi.
Heidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:
»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»
»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.
»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»
»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:
»Mut muista, milloin kalpee kuu suo hautapaaden loistaa, sen kilpi paljastuu ja nimeäsi toistaa.»
»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.