KAHDESTOISTA LUKU
Kenraali Pesita
Pesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen kenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut vaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.
Sillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen eteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu vaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli pronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien laulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun täydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat paljaat.
Hän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun hänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää vangitsemistilaisuutta.
»Oletteko Yhdysvalloista?» kysyi hän Bridgeltä ja Billyltä.
Molemmat myönsivät olevansa. Sitten Pesita puhutteli Miguelia, kysyen:
»Missä on Villa?»
»Mistä minä sen tietäisin, herra kenraali?» vältteli Miguel. »Mikä olen minä — köyhä mies, jolla on vain mitätön rancho — tietääkseni maailman isoisten liikkeistä. Enhän edes tiennyt suuren kenraali Pesitan olinpaikkaa, ennen kuin minut nyt tuotiin hänen armolliseen läheisyyteensä ja voin heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseni häntä sallimaan minun palvella häntä vaikkapa vain hänen halvimpana käskyläisenään.»
Pesita ei näyttänyt kuulevankaan Miguelin sanoja. Hän kääntyi selin mieheen ja puhutteli Billyä huonolla englanninkielellä.
»Olitte matkalla El Orobon rancholle, vai mitä? Oletteko sikäläisten tuttavia?»
Billy vastasi, etteivät he olleet — he olivat vain etsimässä työtä jollakin yhdysvaltalaisen omistamalla tilalla tai yhdysvaltalaisessa kaivoksessa.
»Miksi lähditte omasta maastanne?» uteli Pesita. »Mitä haluatte täältä
Meksikosta?»
»Asia on näet niin, vekkuli», vastasi Billy, »että linnut lentävät etelään, talvi tulee, ja eräs paksukalloinen chicagolainen sieppo on jäljilläni — siksi pötkin.»
»Pötkin?» kertasi Pesita ymmällä. »Ahaa, se lentää etelään. Ymmärrän.»
»Äh, tomppeli — minä livistin», selitti Billy.
»Ah, niin», äänsi Pesita tahtomatta edes halveksitulle gringollekaan myöntää, ettei hän ymmärtänyt selvää englanninkieltä. »Entä leveänaamainen sieppo — mitä se lienee? Olen oleskellut Yhdysvalloissa kauan, mutta sitä en tunne.»
»Sanoin 'paksukalloinen sieppo' — lentävä etsivä», koetti Billy valaista.
»Sekö siis on lintu?» Pesita pöyhisteli osoitettuaan terävyyttään. »Se lentää.»
»Flannagan ei ole mikään lintu.»
Bridge ehätti auttamaan.
»Oppinut ystäväni tarkoittaa», hän selvitti, »että poliisit vainosivat häntä, ja hän pakeni Yhdysvalloista.»
Pesita kohotti kulmakarvojaan. Nyt hän käsitti koko jutun.
»Mutta miksi hän ei sitä sanonut?»
»Hän kyllä koetti», vastasi Bridge. »Hän teki parhaansa.»
»Lopettakaa jo lepertely», kehoitti Billy.
Äkkiä välähti Pesitan päähän kirkas ajatus. Hän puhutteli Bridgeä.
»Ystävänne ei siis olekaan yhdysvaltalainen? Aavistin sitä. Siksipä en ymmärtänytkään häntä. Hän ei puhu gringojen kieltä niinkään hyvin kuin minä. Mistä maasta hän on?»
Billy Byrne olisi jyrkästi tahtonut vakuuttaa, että hän oli yhdysvaltalainen koko sielustaan, mutta Bridge oivalsi kerkeästi, että Pesitan harhaluulo voisi tarjota hänen ystävälleen pelastumiskeinon, ja pudistamalla hieman päätään varoitti Billyä pysymään vaiti.
»Hänen kotipaikkansa on 'Gran Avenuu'», hän ilmoitti. »Se ei ole varsinaisessa Saksassa, mutta siellä on hyvin paljon saksalaisia. Ystäväni on siellä syntynyt, joten hän ei puhu saksan- eikä englanninkieltä — 'granavenuulaisilla' on oma kielensä.»
»Käsitän», vakuutti Pesita, »saksalainen siirtomaa. Niin, juuri niin. Viekää Miguel ja gringo pois!» komensi hän sotureja, jotka olivat tuoneet vangit hänen luokseen. »Haluan keskustella tämän 'granavenuulaisen' kanssa.»
Toisten poistuttua äänen kantamilta sanoi Pesita Billylle:
»Olen pahoillani teitä kohdanneiden ikävyyksien tähden. Mieheni eivät voineet tietää, ettette ollut gringo. Mutta minä voin sovittaa kaikki ja tahdon sovittaa. Olette kookas mies. Gringot ovat ajaneet teidät maastaan, kuten he ajoivat minutkin. Minä vihaan heitä. Te vihaatte heitä.
— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku. Minä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää luokseni, señor. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka puhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte mainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla kun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko on vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen uudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee ympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa vertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»
»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin hyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»
»Mitä?»
»Teettekö myöskin ystävästäni kapteenin?»
Pesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa gringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.
»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki gringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista yhdysvaltalaisista.»
»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti. »Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa nitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa nähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin veljeksiä.»
»Pidättekö tästä gringosta?» kysyi Pesita.
»Se on tietty», huudahti Billy.
Pesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota varten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua — hän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka ilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen rosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.
»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti.
Lähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle.
Ehkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte,
päästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja
Miguelin.»
»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton miekkonen.»
»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja. Hän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut tilaisuuden.»
»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään seuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää heitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»
Pesita myhäili suopeasti.
»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään. »Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän mukaansa riittävän turvajoukon.»
»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili
hyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen
'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi
Billy.
»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät matkaan varhain huomenaamulla!»