KOLMASTOISTA LUKU
Pesita muuttaa suunnitelmiaan
Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.
»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»
Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä, joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.
»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»
Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt viisitoista kapteenia.
»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.
»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»
»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»
»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä», keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.
— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan kuin korottaa teidät everstiksi?»
»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales, kumartaen syvään.
»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»
Rozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.
»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»
Taaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu takaisin.
Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.
Billy istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.
»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä eikä ampumalla?»
»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä arvelet siitä?»
Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja
Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.
»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti
Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»
»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»
»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana. Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»
»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.
»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta, hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»
Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge vihelsi ja rykäisi.
»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»
»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida sittenkään olla tuiki ilkeä.»
Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:
»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»
»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»
»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton. Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman saattajia.
— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä, jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia ennen kello kymmentä.»
»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.
»En luule, señor», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»
»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»
»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään! Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme, ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili heikko hymy.
Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta», hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella. Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan, on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»
Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa
Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.
»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»
»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta. »Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»
Billy nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen päämajaan.
»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä. Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»
»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»
»Ja revolvereja, señor!» lisäsi Miguel.
»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten pientä ryhmää kohti.
Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten pystyyn ja ojensi kätensä.
»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.
»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin, kapteeni.»
»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta upseeritovereilleen.
Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja, jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä lainsuojattomina pahantekijöinä.
Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli. Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet sitä.
Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin hän olisi sen myöntänyt.
Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä? Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.
Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli
Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.
»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.
»Lähettäkää kapteeni Byrne!»
Pesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.
»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista; mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»
»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita. »Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen varalta.»
Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.