NELJÄSTOISTA LUKU
Väijytys
Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu — molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä yläpuolelle.
Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä, joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.
Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan häntä äärettömästi.
Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel. Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä — valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.
Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.
»Tässä, señor capitan», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.
Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät viholliset.
Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse, mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.
»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.
»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, señor capitan», selitti meksikkolainen.
»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus, samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon ohitse.
Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti sulkemaan tietä.
»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä, kapteeni! Pesita määräsi niin.»
Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.
»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»
Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein poikittain tiellä.
Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa, ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla on etupuoli.
Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski, kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin juntan sinkauttamana.
Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen kumppaninsa ampua heitä.
Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet.
»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia juttuja», hän selitti.
Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.
»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.
Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään, rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.
Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat. Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.
Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä, jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan, pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle, suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.
Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin, syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.
»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.
Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis, kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.
Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.
»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja onnenne on varma!»
»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.
»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan, leiriin.»
»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»
»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä täällä on tapahtunut.»
»Sitä en usko», vastasi Billy.
»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»
»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»
Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.
»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.
Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta, joka tätä odotti rosvojen leirissä.