VIIDESTOISTA LUKU
Leijonaa ärsyttämässä
Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän saisi viettää rosvopäällikön seurassa.
Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja. Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta, ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja vaikeita elinehtoja vastaan.
Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut häntä ja sitä, mitä oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.
Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka hänen huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.
Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla. Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa pidettiin juoksukilpailuja.
Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.
Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.
Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan, lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu yksinomaan Pesitaa varten.
Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä, keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat, huojui tuskallisesti satuloissaan.
Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.
Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa pakkoveroa eräältä kaukaiselta rancherolta: mutta hänen tulostaan oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan päähän.
»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs upseeri.
Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa» olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa ulottuvilta.
Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle kunniaa ja ilmoitti:
»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan retkeään.»
»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi päämajan teltalle.
Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa kainalossaan riippuvan esineen.
»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.
Hän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla — kenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja taisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.
Billyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä voivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema herättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään ei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa aamupäivällä.
»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin vahingoittumattomina määräpaikkaan?»
»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla ei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät vaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»
»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi ratsumiestä.»
»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta tuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen uomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan lurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.
— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja Migiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä jälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli vain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.
— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne vahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä kyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti Villa-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»
Puhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten kätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi syyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta näyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi Billyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei näkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä kohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat paljastuivat.
»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen! mies.» Ja hän ojensi kätensä.
Puoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos sanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan hänen mielentilaansa.
»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on perin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen ja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun hänelle sopii.»
Ja muutamia minuutteja myöhemmin selitti Pesita kapteeni Rozalesille:
»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki tarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja häikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa kahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa palata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä matkoihinsa.
— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on Miguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku suunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme käyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja, rakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun hän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne häneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»
Rozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen kelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja petollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat toisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.
Rozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi ja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli kateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta arvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli näennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että hänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua vaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.
»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla on sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen voi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa olevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»