KUUDESTOISTA LUKU
El Orobon rancho
El Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.
Hän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä
Teksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään
meksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.
Tämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa suhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa maatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät hänen rancheronsa rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin kunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai joita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.
Kenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton tehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies, ja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan hänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei jokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla puolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan ilmiliekkiin.
Tänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei voinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen vähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta.
Grayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen oli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin hänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut turvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli kaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.
Ja sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei olisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain kansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista hirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä räikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja murhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.
Pesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista — surmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen käsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla hyökättäisiin?
Tosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta niistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut epäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.
Lisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt kirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja mustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja kaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi niissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.
Mutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut kuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen, sanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen sullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä silloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.
Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.
Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.
»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.
Hänen seurassaan oleva mies hymyili.
»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»
»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua, enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme. En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä minulta Billyn ja minun suhteitani.»
»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni puolisoksi.
»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»
»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä puhelemaan Graysonin kanssa.»
Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki aitaukseen.
Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän miesäänen laulavan:
Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton…
Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.
Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen, joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli jenkki, sen näki hänestä heti.
Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan; mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.
Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.
»Etsin tilanhoitajaa, señorita», hän sanoi.
»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.
Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.
Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.
Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.
»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.
»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»
Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä, ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden päättynyt.
Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa. Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan kuullut, että kulkurilla oli hevonen?
Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.
»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille. Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään aterian ja yösijan tarpeesta.»
»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa tahdotte?
»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen työtä — olkoon minusta kaukana sen tahtominen.»
Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja äkeissään.
»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt muita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen lassolla kiinni.»
»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että parhaillaan näette minut hevosen selässä.»
»Sanoin ratsastaa», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee istumaan hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on nyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen mielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti päätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja kasvatusta.»
»Astioiden pesuko?» naljaili Bridge.
Grayson ei ollut huomaavinaan toisen kysymyksen ilvehtivää sävyä.
»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka tuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on keskustelu lopussa. Tiehenne!
»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa minun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi sitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.
»Osaatteko espanjankieltä?': tiedusti Grayson.
»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge, »mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa senkielisissä maissa.»
Grayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään kaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää ottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi hänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja niinpä Grayson tarttui häneen.
»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan teidän koettaa.»
»Kiitos!» vastasi Bridge.
»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan
Bridgen poistuttua äänenkantaman päähän.
»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on sivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään vieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista. Todennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä. Maailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää, Grayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen lisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»
»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita, ennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»
»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa oloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille matkustusluvan kenraali Villalta?»
»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei ole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin kuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän vihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.
— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi kuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä hän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta turvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden turvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä, mitä lempoa varten tulitte tänne.»
»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja meidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa asettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme muutaman viikon perästä.»
»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen tähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.
Muutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan hevosensa ja vietyään sen hakaan.
»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen muistikirjaansa.
»Bridge», vastasi uusi kirjanpitäjä.
»Alkukirjaimet», ärähti Grayson.
Bridge empi. »Kirjoittakaa minut L. Bridgeksi!» hän virkkoi sitten.
»Mistä?» jatkoi tilanhoitaja.
»El Orobon rancholta», vastasi Bridge.
Grayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen epäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja hevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi tehdä.
»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän. »En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että hevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»
Isäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea puhe; mutta Bridge vain nauroi.
»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten suinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle antanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»
»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia tiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»
»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan tavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa hänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi varastaneensa hevosen.»
Bridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin varastin sen hevosen.»
Grayson liikahti ikäänkuin sanoakseen: »Siinä kuulette, tiesinhän sen.»
»Se kävi näin», jatkoi Bridge. »Se herrasmies, jonka oma hevonen oli, ampui ystävineen minua ja ystäviäni. Kun nujakka päättyi, ei eloon ollut jäänyt ketään ilmoittamaan meille, kuka laillisesti omisti tämän ja monta muuta hevosta, jotka joutuivat käsiimme, ja senvuoksi lainasin tämän. Lakimiehet epäilemättä selittäisivät minun varastaneen sen, mutta perin mielelläni annan sen takaisin lailliselle omistajalleen, jos vain löytäisin hänet.»
»Olitteko kahakassa?» kysyi Grayson. »Ja kenen kanssa?»
»Pesitan miesten kanssa», vastasi Bridge.
»Milloin?»
»Eilen.»
»Kuten näette, he ovat varsin lähellä», huomautti Grayson esimiehelleen ja jatkoi sitten Bridgelle: »No, jos otitte tuon konin joltakin Pesitan veijarilta, niin sitä ei voi nimittää varkaudeksi. Huoneenne on tuolla konttorin takana, ja sieltä löydätte vähän vaatteita, joita edellinen kirjanpitäjä ei muistanut ottaa mukaansa. Te voitte käyttää niitä ja näytte niitä tarvitsevankin.»
»Kiitos!» vastasi Bridge. »Pukuni on hieman risainen. Minun on huomautettava siitä Jamesille.» Ja hän poistui konttorin takana olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
»James?» mutisi Grayson. »Ketä hittoa hän Jamesilla tarkoittanee? Minun nähdäkseni hän on yksin.»
Isäntä nauroi rauhallisesti.
»Sillä miehellä on omintakeinen luonne», hän sanoi. »Hän ansaitsee palkan, jonka hänelle maksatte — jos osaatte antaa hänelle oikean arvon, mitä minä epäilen.»
»Kyllä minä osaan antaa hänelle arvoa, jos hän osaa pitää kirjoja», selitti Grayson. »Muuta en häneltä vaadi.»
Ilmestyessään makuukamarista jälleen näkyville Bridgellä oli yllään valkeat housut ja puhdas paita sekä jalassaan tenniskengät: hän oli siinä määrin muuttunut, ettei Grayson eikä isäntä olisi tuntenut häntä, jolleivät he olisi nähneet hänen tulevan samasta huoneesta, johon he olivat lähettäneet hänet pukua muuttamaan.
»Tuntuuko paremmalta?» kysyi esimies hymyillen.
»Vaatteet ovat minusta vain syrjäseikka», vastasi Bridge. »Pidän niitä, koska se on helpompaa kuin pahojen säiden ja poliisien uhmaaminen. Se, mitä minulla on selässäni, ja se, mitä on päässäni, ovat kaksi ei asiaa. Ei; en voi sanoa, että minusta tuntuu paremmalla, sillä nämä vaatteet eivät ole yhtä mukavat kuin vanha pukuni, mutta jos herra Grayson haluaa, että käytän vaaleanpunaista kimonoa työskennellessäni hänen johdollaan, niin ilomielin teen niin. Mihin on minun ensiksi ryhdyttävä, sir?» Kysymys oli lausuttu Graysonille.
»Istuutukaa tuohon ja koettakaa selvittää tämä sotku», vastasi tilanhoitaja. »Tulen puhelemaan teille jälleen tänä iltana.»
Kun Grayson ja hänen työnantajansa poistuivat konttorista ja lähtivät yhdessä hevostarhoille, oli viimemainitun otsa miettiväisissä rypyissä, ja hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän koetti saada selville jotakin mielessään pyörivää, hämärää seikkaa.
»Se on kummallista, Grayson», virkkoi hän äkkiä, »mutta varmasti olen tuntenut tämän uuden kirjanpitäjänne jo aikaisemmin. Samalla hetkellä, jolloin hän tuli takahuoneesta puettuna inhimillisen olennon tapaan, tiesin tuntevani hänet; mutta kuolemaksenikaan en jaksa muistaa, kuka ja mikä hän on. Mutta olisin valmis panemaan melkoisen rahamäärän veikkaan siitä, ettei hänen nimensä ole Bridge.»
»Luultavasti olette oikeassa», myönteli Grayson. »Otaksuttavasti hän on joku itävaltioissa toimineita kelvottomia pankkivirkailijoita, joutunut väärille poluille ja tullut tänne piileksimään. Oivallinen piileksimispaikka tämä onkin juuri nykyisenä aikana.
— Mutta pankeista puhuttaessa», hän jatkoi, »sanokaapa, kenet lähetän huomenna Cuivacaan nostamaan palkkarahoja! Ylihuomenna on tilipäivä. Mielelläni en lähetä tätä maankiertäjää; meksikkolaisiin en voi luottaa sen enempää, eikä minulta liikene ainoatakaan luotettavaa valkoihoista.»
»Lähettäkää hänet ja pari varminta meksikkolaistanne!» ehdotti esimies.
»En luota niistä kehenkään», vastasi Grayson, »mutta se on kai sittenkin parasta. Lähetän hänen mukaansa Tonyn ja Beniton — he vihaavat toisiaan liian katkerasti voidakseen suunnitella mitään yksissä neuvoin, ja kumpikin vihaa gringoa. Uskonpa, että heille koituu hauska matka.»
»Mutta he kai palaavat ja tuovat rahat, vai mitä?» tiedusti isäntä.
»Jolleivät joudu Pesitan kynsiin», virkkoi Grayson.