YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Uusi kirjanpitäjä
Viikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn katoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon kuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.
»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole koskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin se olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että se otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo arkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä hätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä! Kirottua!»
»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen hieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun käytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka pahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon, ettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian ankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki rosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»
»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin, ettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa olisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi välittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»
»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole palannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan ratsastettu muualle, eikö niin?»
»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut puoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut eikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin kirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.
»Minkälainen herra Bridge on kirjanpitäjänä?» tiedusti tyttö.
»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi. »Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi noita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta kuin riipustelemista.»
Tyttö nousi hymyillen ja poistui.
»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten taakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin ainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan olleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan silmissä.
»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta laitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson esimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.
Bridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien vanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä oli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon kutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.
Aikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen veltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään hauskuudenlähteeseensä.
And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,
"… It's overland and overland and overseas to-where?"
"Most anywhere that isn't here," I says. And his face went kind of
queer.
"The place we're in is always here. The other place is there."
Bridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän kertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin syystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa hyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten kaipaan jälleen.»
Hänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge ei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.
Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,
jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.
Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.
Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —
Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä ja ponnahti pystyyn.
»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi. »Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne miellyttävät nuorta neitoa.»
»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»
Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.
Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa. Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.
Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen. Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen, joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.
Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän ei jaksanut muistaa.
»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö. »Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.
»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen, »vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»
»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge — älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään yhdessä paikassa.»
»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan ollut täällä jo kokonaisen viikon.»
Molemmat nauroivat.
»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne — varmaankin yhdeksi vanhimmista?»
»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.
Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.
Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan ja käyttäytymisestään tytön seurassa.
Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla, istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.
Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän naureskellen pakisemassa keskenään.
»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.
»On varmasti», vastasi viimemainittu.
»Miksi ette tee sitä sitten?» ärähti Grayson.
»Teen parhaillani», sanoi Bridge.
»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin Grayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen työskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»
Grayson jupisi jotakin epäselvää ja meni tiehensä.
»Herra Grayson ei näy olevan erikoisen mieltynyt minuun», pilaili
Bridge.
»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan siitä, ettette osaa ratsastaa.»
»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko ajan täällä ollessani.»
»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei ratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri tällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että kadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut ketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se olisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan. Se näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun käytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»
Lausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge oli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä ennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa Barbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei vastannut mitään.
Barbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden. Ensimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei mielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi syypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai välinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy? Tyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi seisomaan.
»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä minulle on tapahtunut.»
»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut hänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli kuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin raivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta rohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä saada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.
Bridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein sinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi ylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt samalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän olisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä alttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se palauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.