KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pako
Bridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin pamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka, jollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän heräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään häiritsevää ääntä.
Joku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa hän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella pihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi sitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä pohjoiseen päin.
Miehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät olleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne eivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen pieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen tuntui siksi yöksi karkoittaneen.
Portaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän rahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka näytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo päästä eroon.
Tonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli toinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi. Hän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin samana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin sellaista kuin oli sattunut.
Tony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen reikään.
»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli toinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»
Tony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on kolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei ottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»
Hän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan viinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla toinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani. Benito, tässä on huoneemme.»
Benito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän tietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi ollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman puolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen reikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja kas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.
»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on meidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»
Huoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi käyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti jalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa tasapaino-keskusta.
Pysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän, ja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa perässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa ällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä katoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului sitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.
Vartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli kummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten äänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu eikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun hän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn poskelleen ja ampui oven lasien läpi.
Tony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin äänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan seinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin taakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.
Ylhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä isäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen revolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän ollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä ei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.
Kun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli vartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä, joka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin, syöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että käsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut pankkiin.
Kersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään, komensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten suoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin katossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.
Pankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa
Billyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.
»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen huoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on maksettava.»
Sitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty, oli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi ammuttaa vartijan päivän koittaessa.
Heidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko miespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.
»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa takaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.
Pankin ohitse ratsasti sotilasosasto, kun tämä tarjous tehtiin.
»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen poistumistaan?»
Bridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän ratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat dollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa, että sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä jäisi vähän huvituksiinkin.
Sitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen kuin kahvipapu.
»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli säilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa sen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut petetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään päin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»
»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä on vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt kylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme hänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin. »Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä laukkaa! Mars!»
Bridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle. Hänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä pohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat dollaria, ratsastamassa vapauteen.
»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka hän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä tarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi pitänyt hirttää aikoja sitten.«
Pohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti, uskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana aamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.
»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen hänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti äkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin tuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä tietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi jakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa ole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa koko roskan!
—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään tällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä hetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa Riossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli kokonainen miljoona.»
Äkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?» hän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn vertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei tekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka omia rahat olivat.
— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen taaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun sinun kasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit tuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala! Barbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi sakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin säkeistö:
Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen, mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo. Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan, ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.
Billy otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.
»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi, niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin ainakin Billy päätteli.
Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen, jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen, joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään, kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.
Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä, ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.
Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin, mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja ajatuksia.
Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi satulassaan ja näki Bridgen.
Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!» tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.
Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.
Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin, eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.
Hevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa itseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen ruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen kädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.
Hänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen päällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä revolverillaan.
»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko lopettaa teidän maalliset puuhanne.»
»No pahuksen nimessä sitten!» huudahti kaatunut rosvo.
Bridge hypähti heti maahan kuullessaan tutun äänen.
»Billy! Mitä!? Sinäkö, Billy, ryöstit pankin?»
Samalla Bridge riensi nostamaan kuolleen hevosen ruhoa Billyn jalan päältä.
»Onko luu murtunut?» hän tiedusti rosvon ponnistellessa vapautuakseen.
»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä. »Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän pikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen. Hitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä mahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua voida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa, ja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän minä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan Meksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.
»Pesitan laskuunko sen teit?» kysyi Bridge.
»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En ottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»
»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun vaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja epäitsekäs.»
»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole viranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei yksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan tähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee koira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan, olenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy muuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.
»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun on laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua etsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät kääntyneet takaisin.»
»Mitä sinä teet, jos minä otan ratsusi?»
»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä matka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut selästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona ratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»
Billy empi. »Minusta on kovin vaikea tehdä niin», hän esteli.
»Sinun täytyy», intti Bridge.
— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä pysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä torjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin selviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä lähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.
Billy silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin kouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen suunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen ratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä myöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.
»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata, kumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden ratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.