II.
Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen, sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.
Mies vilkaisi ympärilleen.
»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti uhkavaatimuksen.»
»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan hänen ratsunsa luokse.
»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.
Sitten hän itse keikahti ratsaille.
Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.
»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»
»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät. Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»
Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla saappaansa vartta.
»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.
Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi sivulle, ja hevonen meni ohitse.
»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.
»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»
»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua. Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»
Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua, milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen, himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon, ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.
»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään katsomaan sitä.»
He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.
»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»
»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti tyttö.
»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien. Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se vie — tänään on liian myöhäistä.»
»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.
Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen olisi helpompi päästä sen lävitse.
»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei joku meistä ratsasta sitä tietä.»
Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua, jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.
»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»
»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»
Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma, sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.
Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin pitkin tietä.
»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.
»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»
Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät barrancon halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa. Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen, kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon valossa näytti maurilaiselta linnalta.
Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla, sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta saartamassa patiossa istuva seurue heidät.
»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle. Guy tulee myöskin.»
»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»
»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi käsivartensa tytön olalle.
»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer, »mutta sensijaan hän tahtoo —»
Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen päätään.
»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.
Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.
»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»
Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan. Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään nuoren Penningtonin.
»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.
»Ensin opetan teille, te senkin —»
Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan ryntäyksensä.
»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä moisen selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»
Hän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.
»Aiotteko te antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?» kysyi Allen.
»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»
Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.
»Minä en tätä unohda, te — te —»
»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.
»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»
Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen luokse ja silitti sen turpaa.
»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia, eihän?»
Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.
»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?» hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on. Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»
»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.
Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan, vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä, ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki noustakseen ratsaille.
Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja huusi Penningtonille:
»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»
»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne myöskin, Guy.»
»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle näytettävää.»
Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä, joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.
»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.
Pennington hymyili.
»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.
»Et maista!» kummeksui Evans.
»En.»
»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää neljännes. Voitko uskoa sitä?»
»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»
»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän ojensi toiselle pullon ja lasin.
»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.
»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»
Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.
»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava, Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.
»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»