III.
Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää, alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen, ulkorakennuksineen ja katoksineen.
Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana, Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.
Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.
»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.
»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi. Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»
»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.
»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja
Eva rakastatte sitä.»
Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.
»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»
»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus. Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut olla vanha.
»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.
»Kyllä; odotin teitä.»
»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen katsomaan.»
Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet, kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.
Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi miehen.
»Hei vain, Allen!» hän tervehti.
»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin tervehdykseen sen paremmin.
»Se on ikävää», valitti Evans.
»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.
Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä keskustelua.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.
Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena. Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.
Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.
Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena, hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli kaupaksi, oli siemen kylvetty.
Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa. Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.
Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta hänen kotinsa.
Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.
He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva. Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.
»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.
»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»
»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on äitimme, Kalifornia lemmittymme.»
Ja niin he jäivät Rancho del Ganadolle.