IV,
Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa. Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin. Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin, sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa työssä kuin hekin.
»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»
»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»
Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.
»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»
»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut puhtaasti ja rehellisesti.»
»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.
»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.
»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»
»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän on palkintotuomari.»
»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.
»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!» kehoitti isä.
»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»
He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa pukeutumaan.
Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.
Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti. Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja katosi näkyvistä.
Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.
Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä. Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian ihanan yön loistoa.
Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut kokoontua.
»Eva tulee!» hän ilmoitti.
Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta. Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla, ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät piirteet.
Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan ohjaajan istuimelta.
»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.
Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja kiiti isän luokse.
»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan, kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä oli niin suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet, kenet luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et sinä ilmoisna ikinä!»
»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.
»Niin, sisko-typykkä, kenet kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.
»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin jumalallista tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En ensinkään nähnyt sinua.»
Nuori mies nyökkäsi yrmeänä.
»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.
»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.
»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen niin ihastunut. Mutta sinun olisi pitänyt nähdä hänet, ja äiti, minä sain mitä sukevimman ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»
»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin — ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»
»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan», virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.
»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet ostanut hänelle piipun.»
»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.
Custer nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.
»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että minulla on piippu hänelle?»
»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»
»Sinä olet kauhea!»
Custer veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»
»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se, etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»
»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että Sherlock Holmes poltti aina piippua.»
Veli rypisti otsaansa.
»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän tunnusti.
»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole kirjailija?»
»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.
»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.
»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa kirjailija Sherlock Holmes, joka kirjoitti Conan Doylen!»
Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa harmistuneelle hymylle.
»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»
Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa huonettaan kohti.
»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.
»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.
»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»
»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.
Eversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.
»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.
»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja, lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua! ’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten, vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat varoittavan rangaistuksen.»
»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin! Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»
»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen, luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään, kurjat, kelvottomat lurjukset!»
Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.
»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä pahastu.»
»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun kannettava minut ruokasaliin.»
Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet vanhempiensa jälessä.
»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.
Ole vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»
Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset, hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.
Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:
»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»
»Ketä niistä tarkoitat?»
»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»
»Heitä oli tusinoittain.»
»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»
»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»
»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti nuori mies harmistuneena.
»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»
»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.
»Kuka niin?»
»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka hän on? Juuri sen tahdon tietää.»
»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet ikinä nähnyt. Hän —»
»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä, kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»
»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri Suurta!»
»Wilson Crumb! Kuka hän on?»
»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka
Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.
»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.
»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»
»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?» tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut sinun mainitsevan häntä.»
»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»
»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.
»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»
»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.
»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.
»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee kaikki pienet pulmat.»
»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi, jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»
»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista. Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»
»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi rouva Pennington.
»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat todellakin hyvin kilttejä.»
»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»
»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»
Hän pudisti päätään epäilevästi.
»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen nähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se teissä on vikana!»
»Niin, he ovat mustasukkaisia», yhtyi rouva Pennington nauraen.
»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös näyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset kauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa heidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»
»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan.
Hän mainitsi siitä vain sattumoisin.»
»Ja koko tämä myrsky vesilasissa turhanpäiten», virkkoi eversti.
Heti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin vaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.
Nuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse arkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään puhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.
»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin suuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»
»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi eversti.
»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä on luullakseni tytär Los Angelesissa.»
»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä minulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta, rauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta Julialle — hän menee naapuria tervehtimään.»
»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän näyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja uuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän näyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken kesti.»
Sitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut seurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.
»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi ennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»
Pennington nousi tuoliltaan nauraen.
»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi fox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»
Käsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin; se oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään tulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja jutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä he nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He elivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja pölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä, kuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.