V.
Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista, italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille, jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä pergola on parantumaton tauti.
Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation — hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti. Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.
Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.
Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen, viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan äänettömästi huoneesta.
Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja, joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.
Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat, ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.
»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.
Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat, sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin kuin hän.
Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette, ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.
Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä kantapäähän.
Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy pieluksien sekaan.
Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin hän herpaantuu ja lepää hiljaa.
Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi, joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään, mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään sohvaan.
Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.
»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.
Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana olevaan kylpyhuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.
Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.
Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.
Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma, että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.
Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt, tahi jos näki, ei ymmärtänyt.
Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys, joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä — saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.
Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä. Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen menestymismahdollisuuksiinsa nähden.
Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä, joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.
»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani, sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin teen sen kovin mielelläni.»
Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin. Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt paljoakaan tukemaan häntä.
»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette voi tehdä mitään.»
»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin. Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä; hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui, nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.
Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän olisi välittänyt.
Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.
Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.
Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet. Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille, ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.
Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.
Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut — vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita vuosia.
»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut. »Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen kohdalle.»
Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin. Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä huolehtinut.
Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa olisi saattanut puhua.
Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki, oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.
Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja, keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?
Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt avioliittoon.
Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.
»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille jotakin, mikä virkistää teitä.»
Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta, jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.
»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.
»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.
Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»
Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi sen sieraimiinsa.
»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan itsenne uudeksi naiseksi.»
»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»
»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»
Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.
»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran käsillä.»
»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.
»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun haistelette sitä.»
Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta, jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»
»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi tiedustaa sitä Wilsonilta.
Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan. Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle. Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä. Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut mitään.
Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.
»No?» kysyi mies.
»Mitä niin?»
»Tuletko asumaan luokseni?»
»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.
Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.
Crumb purskahti nauramaan,
»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin, etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San Franciscossa.»
Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella, kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.
Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä etäällä.
»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»
»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.
»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?
Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi
ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.
Minkälaisena nallikkana minua pidät?»
Tytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.
»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»
Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa. Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi pääoven ja huusi:
»Hyvästi!»
Crumb syöksyi arkihuoneeseen.
»Minne aiot?» hän tiedusti.
»Kotiin», oli vastaus.
»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»
»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin olet eronnut ja me olemme naimisissa.?
»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»
»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»
Crumb nauroi ääneen.
»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania päivässä!»
Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta kauhua.
»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.
Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän työn.
Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.
»Se pikku pahus!» hän äännähti.
Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.
Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut, ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli näyttelemässä maaseudulla.
Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien rauhattomana kyljeltä toiselle.
»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin arvosta kokaiinia — pikku pahus!»
Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän, että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa huvilassa.
Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen — yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan. Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin aikaisemmin.
Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden tähden he huvilaan tulivat.
Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia, liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän voimakkaamman myrkyn orjaksi.
Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin Los Angelesissa.
Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla — hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta ja kutsui äidin luokseen.
Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.
Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.
Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi, ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat, vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä, olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?