VI.
Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi sille Ganadon keisari.
Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä virkkanut mitään.
»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies vihdoin.
Tyttö pudisti päätään.
»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.
»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa, Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»
»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö. »Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon, että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»
»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä, mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin — mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»
»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden. Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille, että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»
»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.
* * * * *
Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.
»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.
»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.
»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja perustaa oma koti.»
»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.
»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona», esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»
»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.
»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua», valitti poika nyreissään.
»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini tuettavaksi?»
»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi halventavasti äidistäni.»
»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö hänestä tule anoppini?»
Pojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.
»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit. Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee anoppisi!»
Eva punastui.
»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»
»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme — ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva Penningtonin kihlauksen’.»
»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.
»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»
»Pesisin astioita», täydensi tyttö.
Valo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.
»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut sinun siitä välittävän.»
Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi, hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen vaimonsa on saanut tuon hatun?»
»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»
»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei voi olla rakkautta eikä onnea.»
Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.
»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»
»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian kauhealta.»
»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»
»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen. En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi, tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy — se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä. Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule ennalleen.»
Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.
»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa joskus minutkin uskomaan.»
»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary Pickfordilta.»
»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti
Guy.
Tyttö nousi seisomaan.
»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko, kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme, jos näimme?»
»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?» kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»
»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta, ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»
»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui, jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»
»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»
»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista. Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin omaansa.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»
»Luuletko todella niin?»
»Tiedän sen», vakuutti Guy.
He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle. Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.
»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa lammikossa.»
»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena», vastasi poika nauraen.
Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat. Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen, joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.
Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa, tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti hän ei ollut.
»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»
»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.
»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa, voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»
»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen avioliittoa.»
»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti poika.
»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon, sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, ehkä.»
»Kiitos!» huudahti Guy.
Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.
»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään? »Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»