VII.
Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa. Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.
»Hei, Allen!» hän virkkoi.
Mies nyökkäsi.
»Mikä hätänä?» hän kysyi.
»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.
»No?»
»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»
»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan. Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan, poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»
Evans nyökkäsi.
»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»
»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen. »Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin laivasta kukkuloille.»
Evans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.
»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.
»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä tehnyt?»
»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.
»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan, jos käyttäydytte kunnollisesti.»
Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja halveksimisen ilme.
»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»
Hän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.
»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»
»Kuka niin sanoo?»
»Minä sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi, kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on puhumista?»
Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.
»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on — mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»
Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.
»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta burrojen selässä öiseen aikaan!»
Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.
»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.
»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä rajallamme! Milloin tulette?»
»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon kuluessa myynyt — onko selvä?»
»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan takaisin rancholle.
Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.
Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa
Allenin noudattama tie kulki.
»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin ystävällisesti.
»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi entinen tallimies.
»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.
»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»
»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.
Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli vieläkin vikkelämpi.
»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua selkkauksiin teidän tähtenne.»
Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.