VIII.
Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta, puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto, joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.
»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on parempaa kuin minttugrogi!»
»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»
Eversti hihitti.
»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi ’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei missään ole sen parempaa.»
»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»
»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet — ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»
Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi »elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.
He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta, nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.
Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta, jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut. Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.
Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.
Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle varannut.
»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.
»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.
»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä», vastasi vaimo.
»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle, niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu! Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»
»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi, »etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme elää.»
»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»
»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia — hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»
»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee. Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme kauniin elämän lopun alku.»
»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.
»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.
»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»
»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.
Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.
»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään, »kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan kannuksiaan.»
»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»
»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»
He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa ympärillä.
»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon», huudahti tyttö.
»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»
»Tuolla kummulla.»
Eva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.
»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.
»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.
»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.
Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.
»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»
Eva painoi kätensä hänen suulleen.
»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni, hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja —»
Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.
»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»
»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua suudeltava.»
»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä, niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.
»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.
»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.
»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»
»Emme tietystikään!»
»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti eversti silmissään hilpeä tuike.
»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.
»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.